Tilakeskustelua ylioppilaskunnassa

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Ylioppilaslehdessä 3/2008.

Tilakeskustelu kaipaa faktoja

Tylkkärin sivuilla ja verkossa virinnyt keskustelu ylioppilaskunnan tilatarpeista ja jopa uudesta ylioppilastalosta on varsin tervetullutta. Rajuissa yksinkertaistuksissa on kuitenkin aina vaaransa, ja tämänkin keskustelun joko-tai –luonne tekee kannan muodostuksesta vääristynyttä.

”Tarvitaanko Turkuun uutta ylioppilastaloa” –kysymys antaa epäilemättä toimittajalle mainion juttuaiheen, mutta päätöksiä tällä asettelulla ei pidä tehdä.

Ensi alkuun olisi päästävä yksimielisyyteen keinoista, joilla puututaan nopeasti eteen tulevaan ongelmaan ylioppilastalojen remontoinnin yhteydessä. Uusi ylioppilastalo tuskin ennättäisi tukemaan alayhdistysten ja ylioppilaskunnan toimiston evakkoretkessä. TYY on ymmärtääkseni aloittanut neuvottelut TYS:n kanssa väliaikaisratkaisuista, ja hallituksen on myös saatettava nämä keskustelut loppuun. Kukin alayhdistys neuvottelemassa erikseen ei ole mielekäs ratkaisu.

Juhlatilojen osalta on tärkeää saada faktoihin pohjautuvaa tietoa Sotkun kohtalosta. Siellä ja täällä lentelevät huhut luovat epätietoisuutta ja hämmennystä. Sikäli kuin suunnitelmia Sotkuksi kutsutun rakennuksen osalta on olemassa ja niitä kehitellään, on vuokralaisen osallistuttava näihin keskusteluihin. Ainakin kuunteluoppilaana, jos ei muutoin.

Kun edellä mainitut asiat ovat selviä, on hyvä tuoda uusi ylioppilastalo –keskusteluun mutua vahvempaa asiantuntijatason tietoa. Ensiksi tulisi saada yhteinen käsitys siitä, mistä ylipäätään keskustellaan. Samalla termillä toinen voi tarkoittaa monttua, jossa voi järjestää bileet, ja toinen hulppeaa toimistokompleksitornitaloa. Näin ollen kysymys ”tarvitaanko vai ei” on varsin hedelmätön.

Tarvitaan ainakin suuntaa-antavia ja julkisia arvioita rakentamisen ja myöhemmän ylläpidon kustannuksista sekä mahdollisista rakennuspaikoista. Aiheesta keskustelua helpottaa huomattavasti, kun tiedämme miten monista miljoonista tai kymmenistä miljoonista euroista on kyse. Tällaisia arvioita lienee saatavilla, kunhan olemme selvittäneet omat tilatarpeemme.

On myös syytä muistaa, että ylioppilaskunnan tämänhetkisillä tuotoilla, jäsenmaksun suuruudella tai osakeomistuksilla ei ole juurikaan tekemistä uuden ylioppilastalon rakentamisen kanssa. Toki voittoa on tehty, mutta mittasuhteet ovat aivan erilaisia. Tilannetta voisi muuttaa, mikäli pääsemme yksimielisyyteen vaikkapa jäsenmaksun kaksin- tai kolminkertaistamisesta.

Tulovero on progressiivinen!

Uusisuomi.fi -sivustolla puuhataan Mikael Jungnerin erottamista Ylestä. Selvä, katsotaan miten käy.

Viestintäministeri Suvi Lindén (kok.) pitää kuitenkin toimitusjohtajan puolta toteamalla, ettei Ylestä olla erottamassa ketään. Varsinainen paukku tulee vielä myöhemmin haastattelussa, kun puhe siirtyy Ylen rahoitukseen.

Lindén (kok.) ei kannata rahoituksen siirtämistä lupamaksukäytännöstä verotuspohjaiseksi, koska...

"Se olisi progressiivinen, Lindén toteaa tuloverotukseen viitaten."

No niinhän se olisi! Nyt tiedän, että olen viestintäministerin (kok.) kanssa eri mieltä Ylen rahoituksen järjestämisestä, ja vieläpä aivan samasta syystä. Lindén on sitä mieltä, että pienituloisen tulee maksaa television katselusta suhteellisesti enemmän kuin suurituloisen, minun näkökantani on täysin päinvastainen. Hyvä näin!

Seuraavaksi voitaisiin aloittaa keskustelu vaikkapa valtion omistajapolitiikasta samanlaisella suorasukaisuudella. Ei tarvitsisi ihmetellä, että mikä ihmeen juju tässä hommassa on, kun siinä ei vaikuta olevan päätä eikä häntää.

Puheenjohtajakysymyksestä

Syksyn ja talven aikana olen käynyt semikiivaita ja kiivaitakin keskusteluja SDP:n puheenjohtajakysymyksestä. Useimmiten olen saanut otsaani kerettiläisen leiman, koska en ole suostunut hyväksymään "kuka tahansa paitsi Heinäluoma" -vaihtoehtoa. Olen siis tukenut istuvaa puheenjohtajaa, halukkaita haastajia ei ole ollut tiedossa.

Hiljattain useampi peltipurkkia (siis ketä tahansa) kannattanut on kauhistellut tilannetta, jossa vastakkain olisivat Eero Heinäluoma ja Erkki Tuomioja. Tällöin kuulemma kannatettaisiin Heinäluomaa. Logiikka hurraa!

Olen sitä mieltä, että jos kannatetaan vaikkapa Jutta Urpilaista, niin kannatetaan sitten Urpilaista eikä "ketä tahansa". Samoin, jos halutaan puheenjohtajaksi Erkki Tuomioja, niin sanotaan Erkki Tuomioja eikä "ei-Heinäluoma".

Tässä puheenjohtaja-asiassa on aika ajoin esitetty argumentteja, joihin on piilotettu "niin, paitsi" -varaus. Aloittaen Liisa Jaakonsaaren "koko puoluejohto vaihdettava heti" -kannanotosta. "Niin, paitsi Tarja Filatov". Ja nyt rummutetaan "Heinäluoma vaihdettava, niin paitsi jos vastaehdokkaana on joku muu kuin Jutta Urpilainen". Se näyttää vähintään hölmöltä.

Eki on nyt ehdolla. Toiset tykkää, toiset ei. Voisi olettaa, että Eero on vielä käytettävissä, saa nähdä, astuuko joku vielä esiin. Toivottavasti.

Hyvä keskittäminen, paha keskittäminen

Viime syksynä Turussa käytiin tiukkaa keskustelua jätteidenkuljetuksen keskitetystä kilpailutuksesta. Ajatuksena oli, että kaupunki jaettaisiin alueisiin ja näiden alueiden jätekuljetusten kilpailutuksesta vastaisi kaupunki.

Vastapuolella oli entinen, nykyinen ja tuleva käytäntö, jossa kukin jäteksijä valitsee itse, kuka roskat kuljettaa. Teoriassa omakotialueella voi siis jokaisen omakotitalon pihassa käydä eri kuljetusfirman auto, käytännössä seitsemässä pihassa kymmenestä käy Lassila&Tikanoja.

Lautakunnan keskittämistä puoltavasta esityksestä nousi äläkkä, jossa ehdittiin myös syyttää demareita jätteidenkuljetuksen sosialisoinnista. No, valtuustossa kävi niin kuin kävi ja L&T:n edustaja ajettiin liiallisen riemuitsemisen johdosta ulos salista. Mm. Petja on kirjoittanut aiheesta täällä ja täällä.

Eteenpäin. Vuoden 2008 alusta Turku keskittää tavara- ja palveluhankintojensa kilpailutuksen yhteen organisaatioon. Se on epäilemättä hieno päätös, jolla tavoitellaan miljoonien eurojen säästöjä. Jostain syystä tämä kilpailutuskeskittäminen on paljon hyväksyttävämpää kuin jätekilpailutuskeskittäminen, mutta miksi, se ei selviä ainakaan perusteluista, jotka ovat melko identtisiä.

"Hankintojen kilpailuttamisen keskittämisellä tavoitellaan kustannustehokkaampaa toimintatapaa..."

"Uudesta toimintamallista syntyy siis kustannussäästöä hankintatoimen prosessikustannuksissa ja lisäksi hintahyötyä, kun koko kaupungin hankintavolyymit ovat keskitetysti tarjouskilpailujen piirissä."

Hupaisaa on, että Turun Sanomissa kaupungin (talous)johtaja Ari Mäkinen kehuu, että Tampereella keskitetty malli on säästänyt rutkasti tarjouspyyntöjen tehtailuun käytettyjä resursseja. Jäteasiassa Tampereella todennettuihin kustannussäästöihin ei sopinut vedota.

Samassa lehdessä hankintakeskuksen johtaja Pauliina Lautiainen toteaa, että "esimerkiksi siivouspalvelut voitaisiin kilpailuttaa maantieteellisinä kokonaisuuksina".

Huhhuh. Kai tästä taas pitää vetää johtopäätös, että olen ymmärtänyt jotain todella väärin tai sitten en ymmärrä lainkaan. Logiikkaa en ainakaan näe.

Kuva: Turun kaupunki

Kamelin selkä katkeaa

Silloin tällöin uutisia seuratessa syntyy suunnaton ahdistus. Kun laskee yhteen 1+1, näkee, mihin tässä oikein ollaan menossa.

Sosiaali- ja terveydenhuollon maksujärjestelmää uudistetaan. Maksuja korotetaan ja ne sidotaan indekseihin jotta varmistetaan, "että laadukkaat palvelut ovat kaikkien saatavilla". Maksu-uudistus lisää kuntien tuloja vuositasolla noin 65 miljoonalla eurolla. Vastaava rahamäärä vähennetään kuntien valtionavuista. Eli kunta ei saa mitään, kansalainen maksaa enemmän ja valtion kassassa kilisee.

Valtio on varannut seuraavaksi nelivuotiskaudeksi 200 miljoonaa euroa kuntien yhdistymisavustuksiin. Liitoksia on tehty odotettua enemmän, ja valtio joutuu osoittamaan avustuksiin lisärahaa noin 70 miljoonaa euroa. Mistä rahat? Leikataan kuntien yleisiä valtionapuja.

Ministeri Katainen kävi eduskunnassa lukemassa ministeriön virkamiesten terveiset. "Julkinen talous ei ole kestävällä pohjalla". Eipä tietenkään. Kansalaiset! Nyt tarvitaan talouskasvun turvaavia veronalennuksia, tai Suomi menee konkurssiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Vuoden alusta Suomen Pankin johtokunnassa aloittava Seppo Honkapohja valistaa kansalaisia talouskasvun kaksista kasvoista. Talouskasvu ei pelasta hyvinvointivaltiota, sillä se "nostaa julkisen alan palkkoja" ja talouskasvun myötä "ihmiset oppivat vaatimaan enemmän". Honkapohjan kohdalla pitää muuten myös huomioida, että hänellä ei ole takanaan puoluepoliittista uraa. Hän on siis talousasioissa luotettava, koska talouteen ei pidä sotkea politiikkaa. Talous on kylmää faktaa.

Hirveää, aivan hirveää!

Ulkopoliittinen instituutti teki Nato-raportin. Natoa ei pidä enää ajatella vanhakantaisesti, ideologisesti ja silmät ummistavasti puolustusliittona, vaan "turvallisuusmanagerina", security manager.

Kun nämä "keskustelut" vetää yhteen ja hieman karrikoi (eikä tarvitse edes kovin paljoa yrittää), tulee mieleen opetus yövartijavaltiosta. Julkisen vallan ei tule puuttua yksilöiden (kansalaisten) toimintaan, ainoastaan huolehtia valtion turvallisuudesta.

Pitää nostaa hattua porvarihallitukselle. Maailman hienoin yhteiskunnallinen saavutus, pohjoismainen hyvinvointivaltio, ajetaan pikavauhtia alas ja samalla muistetaan huolehtia, että käsillä on riittävästi patruunoita ja rypälepommeja niskuroitsijoiden taltuttamiseen.

Rauhaisaa joulua kaikille!

PS. Ai niin, se piti vielä sanoa, että kun jossain vaiheessa puhuttiin, myös minä puhuin, että ideologinen sota on päättynyt vasemmiston voittoon. Väärin meni. Nyt on kyse siitä, että jatkaako vasemmisto tosissaan tuota taistelua ja jos jatkaa, niin millä keinoin. Jotain aika radikaalia pitää yhteiskunnassa tapahtua, muuallakin kuin SDP:ssä.

Mikäli tanssimista valtiovarainministeriön pillin mukaan edelleen jatketaan, niin ei hyvä heilu. Paitsi Herlinille ja kumppaneille. Poliittista vastuunottoa, anyone?

Mistä asioista saamme keskustella?

Vastine Veikko Simpasen mielipidekirjoitukseen 7.11., julkaistu UP Demarissa 14.11.

Luin erittäin hämmästyneenä Veikko Simpasen Hämeenlinnaan 3.11. kokoontuneille tovereille kohdistettuja moitteita (UP 7.11.2007). Simpasen mielestä se, että ihmiset kokoontuvat vapaapäivänään jakamaan ajatuksiaan ja ehdotuksiaan SDP:n ja yhteiskunnan tilasta vaarantaa vakavasti puolueen yhtenäisyyttä ja on ylipäätään vastuutonta. Hämmästyttävää ja surullista.

Samassa kirjoituksessa Simpanen kuitenkin toivoo keskustelua puolueemme linjasta ja järjestötoiminnan kehittämisestä kaikissa puolueorganisaatiomme elimissä. ”Varjotilaisuudet” vain ovat kiellettyjä. Osallistuin itse tähän kyseiseen tilaisuuteen ja olen täten moitteen kohde. En välttämättä seiso kaikkien Simpasen selkää väristelleessä uutispätkässä esitettyjen mielipiteiden takana, mutta yhtä kaikki tilaisuus oli varsin onnistunut ja puheenvuoroja käytettiin laidasta laitaan.

Olen itse noin 40 vuotta puolueemme keski-ikää nuorempi. Liittyessäni sosialidemokraattiseen liikkeeseen kukaan ei kertonut minulle, mistä asioista, missä, milloin ja millä tavalla minä saan keskustella. Nytkään Simpanen ei kerro, mitä minä saan sanoa, mikäli hän ei tällaisena ohjeena tarkoita puoluehallituksen esitystä toimintasuunnitelmaksi vuodelle 2008. Hän vain toteaa, että vaaransin puolueen yhtenäisyyttä osallistumalla Hämeenlinnan seminaariin. Oletan, että jostain vielä löytyy dokumentti, jossa ilmoitetaan sallitut keskustelun aiheet sekä oikeat ja hyväksytyt mielipiteet näihin aiheisiin. Toivon, että aikanaan myös selviää, kuka tämän dokumentin päivittämisestä vastaa.

Simpasen kirjoituksen kaltaiset puheenvuorot ovat valaisevia puolueemme toimintakulttuurin kannalta. Harras toiveeni on, että mainittu kirjoitus ei ole koko totuus. Muutoin on todella syytä puolueen jäsenyyden ja sen mielekkyyden pohdinnalle.

Veikko Simpanen tuntuu kuvittelevan, että ”kenttäväki” on kuin puolueen johtohenkilöiden perässä liehuva häntä, joka uskollisena seuraa kulloistakin johtoa ja toistelee opetettuja fraaseja. Näin tuskin on asian laita. Puolueeseen liittyvä uusi jäsen ei innokkaana odota kuukauden kulumista päästäkseen jälleen yhdistyksen kokoukseen toteamaan saapuneen postin määrää, vaan haluaa olla mukana keskustelemassa politiikasta ja tuoda oman näkemyksensä keskusteluun. Jäsen ei totta tosiaan odota saavansa moitteita osallistumisestaan tai mielipiteensä esittämisestä.

Edelleen, Simpanen varoittelee puoluehajaannuksesta. Vastauksena kysymykseen voin todeta, että olen lukenut puoluehajaannuksen ajasta, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei ole. Keskustelun tukahduttamisen ja mielipiteiden rajoittamisen kuitenkin koen tehokkaaksi hajaannuksen aiheuttajaksi. Puolue ei välttämättä jakaannu kahtia, mutta aate irtaantuu puolueesta ja aatteen mukana ne jäsenet, jotka olisivat halunneet olla mukana kansanliikkeessä rakentamassa parempaa maailmaa. Puolue on näet olemassa kootakseen samanlaisen arvomaailman omaavat ihmiset yhteen, ei päinvastoin.

Lopulta kuukausikokouksissa ovat postia lukemassa enää ne mohikaanit, jotka nurisematta ottavat vastaan mitä puolueen johdosta määrätään. Toiminnan ja puolueen kehittämistä ei juuri pohdita, onhan sama resepti toiminut jo sata vuotta. Kohtaloksi koituu näidenkin ihmisten kykenemättömyys taistella väistämätöntä, eli vuosien vierimistä vastaan. Olkoon niin. Muistakaa sopia, kuka sammuttaa valot.

Laput pois silmiltä!

Yliopisto-opiskelijoiden muodostama yhteisö on tavattoman tiivis. Se toimii moitteettomasti ja luo jäsenilleen turvaa sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Akateemisten muurien suojassa on hyvä olla.

Aika ajoin tuntuu, että kaikkine hyvine ominaisuuksineen tuo yhteisö on eristäytynyt ja jatkaa eristäytymistään muusta yhteiskunnasta. Opiskelijat ovat saarekkeella, johon päästäkseen ja jolla pysyäkseen tulee täyttää tietyt kriteerit. Opiskelijat ovat ”me”, muilla ei aina ole niin väliäkään.

Epävirallisen yhteisön lisäksi ylioppilaat ovat järjestäytyneet ylioppilaskunniksi ja edelleen Suomen ylioppilaskuntien liitoksi (SYL). Liitto edustaa sitä joukkovoimaa, joka tunnetaan ylioppilasliikkeenä. Paitsi, että suurin osa opiskelijoista elää mainitulla saarekkeella, tuntuvat he eristäytyneen myös ylioppilasliikkeestä. Liikkeen koetaan olevan ”siellä jossain”.

Ylioppilasliike on aikoinaan ollut yhteiskunnallinen uudistusvoima. Se on ollut aloitteellinen ja tarttunut aktiivisesti huomaamiinsa epäkohtiin. Tuo aloitteellisuus on luovutettu pois. Ylioppilasliike on nykyään lähes pelkästään reaktiivinen yhteisö, joka vastaa muualta tulleisiin päänavauksiin. Liike kulkee siis jatkuvasti vähintään yhden askeleen perässä.

Näihin seikkoihin, joita kutsuisin myös epäkohdiksi, voidaan löytää useita syitä. Ehkä merkittävin on se kummallinen ajatus, jonka mukaan ylioppilasliikkeen tulee ajaa vain ja ainoastaan omien jäsentensä etua. Tälle ajatukselle en ole vielä milloinkaan kuullut järkevää perustelua. Eräs yritelmä on se, että liikkeen ei pidä ottaa kantaa ”ulkopuolisiin” asioihin, koska ei voida tietää, että kaikki jäsenet ovat asiasta samaa mieltä. Mikäli asia todella olisi näin, ei kantaa voitaisi ottaa mihinkään asiaan. Esimerkiksi TYYllä on 13000 jäsentä, jotka tuskin ovat mistään asiasta kaikki samaa mieltä.

Toinen syy voisi olla poliittisen debatin sekä ylipäätään poliittisten mekanismien karsastaminen. Osa ylioppilaspolitiikan toimijoista pitää opiskelijaliikettä politiikasta ”puhtaana” ja pelkää ”todellisen” politiikan tahraavan sen. Tämä ajatuskulku on vähintään keskivahvaa itsepetosta. Ylioppilaskuntien toiminta on silkkaa parlamentarismia, joka on jo itsessään poliittista. Turussakin tiettyjen ryhmien itsensä luonnehdinta ”politiikasta vapaiksi” on varsin kummallista populismia, jonka tarkoitusta tai edes kohdetta en ainakaan minä ymmärrä.

Edustajistovaalit ovat tätä kirjoitettaessa parin viikon päässä. Ylioppilaskunnat ja edustajistoryhmät taistelevat kaikki enemmän tai vähemmän nukkuvien ryhmää vastaan. Enpä ihmettele. Äänestysaktiivisuus tuskin kokee järin radikaalia nousua niin kauan kuin ylioppilaspolitiikka keskittyy kinasteluun siitä, pitääkö sosiaalipolitiikkaa olla agendalla, vai viekö se vain turhaan tilaa ”kuningaslaji” koulutuspolitiikalta.

Kaikkien etu olisi, että ylioppilasliike ryhdistäytyisi ja valtaisi takaisin tilansa aktiivisena toimijana yhteiskunnassa. Tämä ei liene helppoa jo liikkeen sisäisen vastustuksen vuoksi. Aloitteentekijän rooli vaatisi yhteiskunnallisen päätöksenteon realiteettien tunnustamista. Realiteeteilla en tarkoita budjettikehyksiä, vaan mekanismia ylipäätään. Tehdäkseen vaikutustyötä lainsäätäjään päin, tulee olla tekemisissä poliittisten puolueiden kanssa ja jopa vaarantaa oma ”puhtoisuutensa”.

Tulee myös osoittaa muille yhteiskunnallisille toimijoille, että ylioppilasliike ei kulje yksisuuntaista raidetta laput silmillä koulutuspolitiikka ja edunvalvonta korvissa soiden. Liike ei ole erillinen saareke, vaan osa ympäröivää yhteisöä, jonka hyvinvointi kokonaisuutena huolettaa ja koskettaa ylioppilasliikettä.

Kirjoitus julkaistu Indeksi-lehdessä 3/2007.