14.11.07

Mistä asioista saamme keskustella?

Vastine Veikko Simpasen mielipidekirjoitukseen 7.11., julkaistu UP Demarissa 14.11.

Luin erittäin hämmästyneenä Veikko Simpasen Hämeenlinnaan 3.11. kokoontuneille tovereille kohdistettuja moitteita (UP 7.11.2007). Simpasen mielestä se, että ihmiset kokoontuvat vapaapäivänään jakamaan ajatuksiaan ja ehdotuksiaan SDP:n ja yhteiskunnan tilasta vaarantaa vakavasti puolueen yhtenäisyyttä ja on ylipäätään vastuutonta. Hämmästyttävää ja surullista.

Samassa kirjoituksessa Simpanen kuitenkin toivoo keskustelua puolueemme linjasta ja järjestötoiminnan kehittämisestä kaikissa puolueorganisaatiomme elimissä. ”Varjotilaisuudet” vain ovat kiellettyjä. Osallistuin itse tähän kyseiseen tilaisuuteen ja olen täten moitteen kohde. En välttämättä seiso kaikkien Simpasen selkää väristelleessä uutispätkässä esitettyjen mielipiteiden takana, mutta yhtä kaikki tilaisuus oli varsin onnistunut ja puheenvuoroja käytettiin laidasta laitaan.

Olen itse noin 40 vuotta puolueemme keski-ikää nuorempi. Liittyessäni sosialidemokraattiseen liikkeeseen kukaan ei kertonut minulle, mistä asioista, missä, milloin ja millä tavalla minä saan keskustella. Nytkään Simpanen ei kerro, mitä minä saan sanoa, mikäli hän ei tällaisena ohjeena tarkoita puoluehallituksen esitystä toimintasuunnitelmaksi vuodelle 2008. Hän vain toteaa, että vaaransin puolueen yhtenäisyyttä osallistumalla Hämeenlinnan seminaariin. Oletan, että jostain vielä löytyy dokumentti, jossa ilmoitetaan sallitut keskustelun aiheet sekä oikeat ja hyväksytyt mielipiteet näihin aiheisiin. Toivon, että aikanaan myös selviää, kuka tämän dokumentin päivittämisestä vastaa.

Simpasen kirjoituksen kaltaiset puheenvuorot ovat valaisevia puolueemme toimintakulttuurin kannalta. Harras toiveeni on, että mainittu kirjoitus ei ole koko totuus. Muutoin on todella syytä puolueen jäsenyyden ja sen mielekkyyden pohdinnalle.

Veikko Simpanen tuntuu kuvittelevan, että ”kenttäväki” on kuin puolueen johtohenkilöiden perässä liehuva häntä, joka uskollisena seuraa kulloistakin johtoa ja toistelee opetettuja fraaseja. Näin tuskin on asian laita. Puolueeseen liittyvä uusi jäsen ei innokkaana odota kuukauden kulumista päästäkseen jälleen yhdistyksen kokoukseen toteamaan saapuneen postin määrää, vaan haluaa olla mukana keskustelemassa politiikasta ja tuoda oman näkemyksensä keskusteluun. Jäsen ei totta tosiaan odota saavansa moitteita osallistumisestaan tai mielipiteensä esittämisestä.

Edelleen, Simpanen varoittelee puoluehajaannuksesta. Vastauksena kysymykseen voin todeta, että olen lukenut puoluehajaannuksen ajasta, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei ole. Keskustelun tukahduttamisen ja mielipiteiden rajoittamisen kuitenkin koen tehokkaaksi hajaannuksen aiheuttajaksi. Puolue ei välttämättä jakaannu kahtia, mutta aate irtaantuu puolueesta ja aatteen mukana ne jäsenet, jotka olisivat halunneet olla mukana kansanliikkeessä rakentamassa parempaa maailmaa. Puolue on näet olemassa kootakseen samanlaisen arvomaailman omaavat ihmiset yhteen, ei päinvastoin.

Lopulta kuukausikokouksissa ovat postia lukemassa enää ne mohikaanit, jotka nurisematta ottavat vastaan mitä puolueen johdosta määrätään. Toiminnan ja puolueen kehittämistä ei juuri pohdita, onhan sama resepti toiminut jo sata vuotta. Kohtaloksi koituu näidenkin ihmisten kykenemättömyys taistella väistämätöntä, eli vuosien vierimistä vastaan. Olkoon niin. Muistakaa sopia, kuka sammuttaa valot.

2.11.07

Laput pois silmiltä!

Yliopisto-opiskelijoiden muodostama yhteisö on tavattoman tiivis. Se toimii moitteettomasti ja luo jäsenilleen turvaa sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Akateemisten muurien suojassa on hyvä olla.

Aika ajoin tuntuu, että kaikkine hyvine ominaisuuksineen tuo yhteisö on eristäytynyt ja jatkaa eristäytymistään muusta yhteiskunnasta. Opiskelijat ovat saarekkeella, johon päästäkseen ja jolla pysyäkseen tulee täyttää tietyt kriteerit. Opiskelijat ovat ”me”, muilla ei aina ole niin väliäkään.

Epävirallisen yhteisön lisäksi ylioppilaat ovat järjestäytyneet ylioppilaskunniksi ja edelleen Suomen ylioppilaskuntien liitoksi (SYL). Liitto edustaa sitä joukkovoimaa, joka tunnetaan ylioppilasliikkeenä. Paitsi, että suurin osa opiskelijoista elää mainitulla saarekkeella, tuntuvat he eristäytyneen myös ylioppilasliikkeestä. Liikkeen koetaan olevan ”siellä jossain”.

Ylioppilasliike on aikoinaan ollut yhteiskunnallinen uudistusvoima. Se on ollut aloitteellinen ja tarttunut aktiivisesti huomaamiinsa epäkohtiin. Tuo aloitteellisuus on luovutettu pois. Ylioppilasliike on nykyään lähes pelkästään reaktiivinen yhteisö, joka vastaa muualta tulleisiin päänavauksiin. Liike kulkee siis jatkuvasti vähintään yhden askeleen perässä.

Näihin seikkoihin, joita kutsuisin myös epäkohdiksi, voidaan löytää useita syitä. Ehkä merkittävin on se kummallinen ajatus, jonka mukaan ylioppilasliikkeen tulee ajaa vain ja ainoastaan omien jäsentensä etua. Tälle ajatukselle en ole vielä milloinkaan kuullut järkevää perustelua. Eräs yritelmä on se, että liikkeen ei pidä ottaa kantaa ”ulkopuolisiin” asioihin, koska ei voida tietää, että kaikki jäsenet ovat asiasta samaa mieltä. Mikäli asia todella olisi näin, ei kantaa voitaisi ottaa mihinkään asiaan. Esimerkiksi TYYllä on 13000 jäsentä, jotka tuskin ovat mistään asiasta kaikki samaa mieltä.

Toinen syy voisi olla poliittisen debatin sekä ylipäätään poliittisten mekanismien karsastaminen. Osa ylioppilaspolitiikan toimijoista pitää opiskelijaliikettä politiikasta ”puhtaana” ja pelkää ”todellisen” politiikan tahraavan sen. Tämä ajatuskulku on vähintään keskivahvaa itsepetosta. Ylioppilaskuntien toiminta on silkkaa parlamentarismia, joka on jo itsessään poliittista. Turussakin tiettyjen ryhmien itsensä luonnehdinta ”politiikasta vapaiksi” on varsin kummallista populismia, jonka tarkoitusta tai edes kohdetta en ainakaan minä ymmärrä.

Edustajistovaalit ovat tätä kirjoitettaessa parin viikon päässä. Ylioppilaskunnat ja edustajistoryhmät taistelevat kaikki enemmän tai vähemmän nukkuvien ryhmää vastaan. Enpä ihmettele. Äänestysaktiivisuus tuskin kokee järin radikaalia nousua niin kauan kuin ylioppilaspolitiikka keskittyy kinasteluun siitä, pitääkö sosiaalipolitiikkaa olla agendalla, vai viekö se vain turhaan tilaa ”kuningaslaji” koulutuspolitiikalta.

Kaikkien etu olisi, että ylioppilasliike ryhdistäytyisi ja valtaisi takaisin tilansa aktiivisena toimijana yhteiskunnassa. Tämä ei liene helppoa jo liikkeen sisäisen vastustuksen vuoksi. Aloitteentekijän rooli vaatisi yhteiskunnallisen päätöksenteon realiteettien tunnustamista. Realiteeteilla en tarkoita budjettikehyksiä, vaan mekanismia ylipäätään. Tehdäkseen vaikutustyötä lainsäätäjään päin, tulee olla tekemisissä poliittisten puolueiden kanssa ja jopa vaarantaa oma ”puhtoisuutensa”.

Tulee myös osoittaa muille yhteiskunnallisille toimijoille, että ylioppilasliike ei kulje yksisuuntaista raidetta laput silmillä koulutuspolitiikka ja edunvalvonta korvissa soiden. Liike ei ole erillinen saareke, vaan osa ympäröivää yhteisöä, jonka hyvinvointi kokonaisuutena huolettaa ja koskettaa ylioppilasliikettä.

Kirjoitus julkaistu Indeksi-lehdessä 3/2007.