Yliopisto-opiskelijoiden muodostama yhteisö on tavattoman tiivis. Se toimii moitteettomasti ja luo jäsenilleen turvaa sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Akateemisten muurien suojassa on hyvä olla.
Aika ajoin tuntuu, että kaikkine hyvine ominaisuuksineen tuo yhteisö on eristäytynyt ja jatkaa eristäytymistään muusta yhteiskunnasta. Opiskelijat ovat saarekkeella, johon päästäkseen ja jolla pysyäkseen tulee täyttää tietyt kriteerit. Opiskelijat ovat ”me”, muilla ei aina ole niin väliäkään.
Epävirallisen yhteisön lisäksi ylioppilaat ovat järjestäytyneet ylioppilaskunniksi ja edelleen Suomen ylioppilaskuntien liitoksi (SYL). Liitto edustaa sitä joukkovoimaa, joka tunnetaan ylioppilasliikkeenä. Paitsi, että suurin osa opiskelijoista elää mainitulla saarekkeella, tuntuvat he eristäytyneen myös ylioppilasliikkeestä. Liikkeen koetaan olevan ”siellä jossain”.
Ylioppilasliike on aikoinaan ollut yhteiskunnallinen uudistusvoima. Se on ollut aloitteellinen ja tarttunut aktiivisesti huomaamiinsa epäkohtiin. Tuo aloitteellisuus on luovutettu pois. Ylioppilasliike on nykyään lähes pelkästään reaktiivinen yhteisö, joka vastaa muualta tulleisiin päänavauksiin. Liike kulkee siis jatkuvasti vähintään yhden askeleen perässä.
Näihin seikkoihin, joita kutsuisin myös epäkohdiksi, voidaan löytää useita syitä. Ehkä merkittävin on se kummallinen ajatus, jonka mukaan ylioppilasliikkeen tulee ajaa vain ja ainoastaan omien jäsentensä etua. Tälle ajatukselle en ole vielä milloinkaan kuullut järkevää perustelua. Eräs yritelmä on se, että liikkeen ei pidä ottaa kantaa ”ulkopuolisiin” asioihin, koska ei voida tietää, että kaikki jäsenet ovat asiasta samaa mieltä. Mikäli asia todella olisi näin, ei kantaa voitaisi ottaa mihinkään asiaan. Esimerkiksi TYYllä on 13000 jäsentä, jotka tuskin ovat mistään asiasta kaikki samaa mieltä.
Toinen syy voisi olla poliittisen debatin sekä ylipäätään poliittisten mekanismien karsastaminen. Osa ylioppilaspolitiikan toimijoista pitää opiskelijaliikettä politiikasta ”puhtaana” ja pelkää ”todellisen” politiikan tahraavan sen. Tämä ajatuskulku on vähintään keskivahvaa itsepetosta. Ylioppilaskuntien toiminta on silkkaa parlamentarismia, joka on jo itsessään poliittista. Turussakin tiettyjen ryhmien itsensä luonnehdinta ”politiikasta vapaiksi” on varsin kummallista populismia, jonka tarkoitusta tai edes kohdetta en ainakaan minä ymmärrä.
Edustajistovaalit ovat tätä kirjoitettaessa parin viikon päässä. Ylioppilaskunnat ja edustajistoryhmät taistelevat kaikki enemmän tai vähemmän nukkuvien ryhmää vastaan. Enpä ihmettele. Äänestysaktiivisuus tuskin kokee järin radikaalia nousua niin kauan kuin ylioppilaspolitiikka keskittyy kinasteluun siitä, pitääkö sosiaalipolitiikkaa olla agendalla, vai viekö se vain turhaan tilaa ”kuningaslaji” koulutuspolitiikalta.
Kaikkien etu olisi, että ylioppilasliike ryhdistäytyisi ja valtaisi takaisin tilansa aktiivisena toimijana yhteiskunnassa. Tämä ei liene helppoa jo liikkeen sisäisen vastustuksen vuoksi. Aloitteentekijän rooli vaatisi yhteiskunnallisen päätöksenteon realiteettien tunnustamista. Realiteeteilla en tarkoita budjettikehyksiä, vaan mekanismia ylipäätään. Tehdäkseen vaikutustyötä lainsäätäjään päin, tulee olla tekemisissä poliittisten puolueiden kanssa ja jopa vaarantaa oma ”puhtoisuutensa”.
Tulee myös osoittaa muille yhteiskunnallisille toimijoille, että ylioppilasliike ei kulje yksisuuntaista raidetta laput silmillä koulutuspolitiikka ja edunvalvonta korvissa soiden. Liike ei ole erillinen saareke, vaan osa ympäröivää yhteisöä, jonka hyvinvointi kokonaisuutena huolettaa ja koskettaa ylioppilasliikettä.
Kirjoitus julkaistu Indeksi-lehdessä 3/2007.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti