Markkina-ajattelu ei ole hyväksi hyvinvointipalveluille

Perjantai 18.2.2011 klo 10:12 - Pasi

Pentti Arajärven kanssa kirjoittamani teksti julkaistiin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.2.2011.

Yksi suomalaisen poliittisen keskustelun perustavimmista mielipide-eroista koskee julkisen sektorin, erityisesti julkisen palvelutuotannon, tulevaisuutta.

Varsin paljon tilaa on saanut suuntaus, jonka mukaan on tärkeintä tai jopa välttämätöntä siirtää julkiset palvelut markkinoiden huolehdittaviksi. Väitettä on perusteltu tehokkuudella ja julkisen talouden kestävyysvajeella.

Ei ole mitään syytä, miksi julkinen sektori ei voisi tuottaa palveluja vähintään yhtä tehokkaasti kuin yksityinen.

Toki julkishallinnossa päätösten ja muutosten läpivienti on usein hitaampaa kuin markkinatoiminnassa. Tätä viivettä kutsutaan demokratiaksi ja oikeusturvaksi. Julkisen palvelun tehokkuus on myös ja ennen muuta kaikista huolehtimista, tasa-arvoa palvelujen saatavuudessa sekä tarvittaessa pitkäaikaisia ja pysyviä hoitosuhteita.

On paikallaan kysyä, mikä on palvelutuotannon tavoite. Jos päämääränä on lähinnä tukea elinkeinon harjoittamista eikä mitään muuta, ulkoistamisvimma on varmastikin aiheellinen. Jos taas tavoitteena on lisätä hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja osallisuutta, asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen.

Vaikka palvelut toimisivat markkinatalouden ehdoilla, niihin käytettävissä olevat julkiset varat eivät kasva eurollakaan.

Markkinavetoisuuden ajatus perustuu siihen, että julkisen vallan suhteellinen osuus palvelujen kustannuksista pienenee ja palvelujen käyttäjälle siirretään suurempi taakka maksuosuudesta.

Lopulta tarjolla on markkinaehtoisesti tuotettuja palveluja maksukykyisille ja tasoltaan kehnoja julkisia palveluja niille, jotka eivät kykene maksamaan käyttämistään palveluista lisähintaa. Kansainväliset vertailut ovat osoittaneet, että tällainen järjestelmä on veronmaksajalle kalliimpi ja tuottaa heikompia tuloksia.

Julkinen sektori on vastuussa kaikista, mutta yksityinen voi usein valikoida. Epäonnistumiset tuppaavat jäämään julkisen sektorin huoleksi.

Tulisiko julkisen vallan pitää yllä sairaaloissa kriisivalmiutta ja yksityistää kiireetön hoito? Se tulisi kalliiksi, koska järjestelmät eivät tue toisiaan. Miten hinnoitellaan ehkäisevät toimet, kuten lapsen pitäminen sylissä? Vai annetaanko asioiden hoitua sekä inhimillisesti että euromääräisesti kalliimmin lastensuojeluna ja laitoshoitona?

Huomiota tulisi myös kiinnittää yksityistämisen oheiskustannuksiin. Kilpailuttaminen ja sen vaatima lisävalvonta maksavat, tuottajayrityksen omistaja tahtoo ehkä voittoa, ja lisäkustannuksia koituu palvelujen pilkkomisestakin. Kriisivalmius, ehkäisevä toiminta ja ympärivuorokautiset palvelut eivät taivu liiketoiminnaksi, mutta niitä tarvitaan.

Nykyinen politiikka ja julkisten resurssien leikkaaminen johtavat ylipäätään heikompiin mahdollisuuksiin tuottaa palveluja. Palvelujen antaminen markkinoiden hoidettavaksi ei pelasta julkista taloutta kestävyysvajeelta eikä miltään muultakaan.

Merkitystä ei ole vain sillä, kuinka vauras kansakunta on tai kuinka paljon se käyttää vaurauttaan esimerkiksi hyvinvointipalveluihin. Tärkeää on ennen kaikkea se, miten varat käytetään.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion on väitetty käyvän kuolinkamppailuaan ainakin jo 1970-luvulta saakka, mutta täkäläinen malli tuottaa edelleen paitsi talouskasvua myös tuloksia hyvinvoinnin saralla.

Muista maista saadut kokemukset eivät tue markkinapuheita. Kaikissa vauraissa länsimaissa sosiaali- ja terveysmenoihin käytetään noin 25 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Vuonna 2008 Suomen luku oli 26,3 prosenttia, joka on alle EU:n keskiarvon. Euromääräisesti se pyörii kuitenkin noin viidessäkymmenessä miljardissa. Pääsy tämän potin osingoille olisi jo sinänsä ymmärrettävä motiivi julkisen palvelutuotannon alasajoon.

Hämmästyttävän vähällä keskustelulla on sivuutettu se, että yksityistämiselle voi olla raadollisempiakin tarkoitusperiä kuin tehokas verovarojen käyttö ja hyvinvoinnin lisääminen.

Markkinapuhetta seuraavan asiakasajattelun kehittyminen on julkisten palvelujen yhteydessä syytä pysäyttää.

Tällainen ajattelu perustuu siihen, että palvelun käyttäjä on asiakas, joka saapuu paikalle, ottaa palvelun vastaan, maksaa siitä ja lähtee pois. Ajatuskulku on hyvinvointivaltiolle täysin vieras: se sivuuttaa kokonaan demokratian ja yhteisvastuun sekä jättää oikeusturvan, rahoitusvastuun ja laadunvalvonnan yksilölle. Näiden yksityistämiselle on vaikea keksiä järjellisiä perusteita.

Palvelutuotannon tehokkuudessa, vaikuttavuudessa ja laadukkuudessa ei ole tavoitteina mitään väärää. Markkinasokeus ei silti ole mitenkään hyväksyttävä syy niihin pyrkimiseksi.

Julkisilla palveluilla, kuten koulutuksella, terveydenhoidolla ja sosiaalipalveluilla, tavoitellaan yksilön hyvinvointia, vapautta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta. Voiton tavoittelu on alisteinen – tai jopa vieras – näille päämäärille, ei toisin päin.

Julkinen valta on toistaiseksi osoittautunut tulosten tuottamisessa leveäharteisimmaksi vastuunkantajaksi.