Kommunismin musta historia

Tiistai 5.1.2010 klo 15:41 - Pasi

Sain luettua läpi 864 sivua vaikean ja vielä keskeneräisen tutkimustyön tuloksena syntynyttä teosta kommunismin nimissä tehdyistä hirmuteoista. Ranskalaisen Stéphane Courtoisin toimittama Kommunismin musta kirja (2000) pyrkii olemaan vähintäänkin "alustava välitilinpäätös" kommunismin vaatimista suunnattomista uhreista.

Kirja on hämmentävä, pysäyttävä, surullinen, suututtava. Jo suomentaja Heikki Eskelisen kirjoittama johdanto toi mieleen jonkun viisaan historioitsijan ajatuksen siitä, että objektiivisuuden nimissä meidän olisi sopivaa kirjoittaa Napoleonin ajan historiaa, ei myöhempää. Tämä ei tarkoita, että puolustaisin kommunismia, vaan sitä, että liiallisilla poliittisilla intohimoilla pilataan helposti muuten hieno teos.

Toisena kritiikin kohteena voidaan pitää sitä jossain määrin konkretisoitunutta riskiä, joka on olemassa, kun kootaan yhden nimikkeen (kommunismi) alla toimivien tekemisiä. On ensinnäkin absurdia tehdä vertailuja esimerkiksi kansallissosialistien ja kommunistien välillä siinä hengessä, että enemmän ihmisiä tappaneet olivat pahempia. Tai verrata entistä terroridiktaattoria uuteen terroridiktaattoriin, joka sattui kutsumaan itseään kommunistiksi.

Lisäksi erityisesti Afganistania käsitelleen luvun kohdalla jäi harmittamaan, että kirjoittaja käsitteli vain Neuvostoliiton vaikutusta maassa. Toki teos paisuisi mielettömäksi, jos jokaisen valtion kommunismia edeltänyt ja seurannut historia käytäisiin läpi, mutta kuitenkin. Ei ole aivan niin, että afgaanit omin nokkineen ajoivat neuvostosotilaat ulos maasta ja sen jälkeen kaikki oli auvoisaa.

Kirjassa käydään läpi kommunistisia valtioita aina Neuvostoliitosta Itä-Euroopan kautta Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan. Syvimmällä ollaan Neuvostoliiton osalta, josta lähteitä on parhaiten saatavilla. Joissain maissa tutkimus perustuu heikoimmillaan vain yhteen tai kahteen silminnäkijälausuntoon, jonka johdosta ei voi kiistää tapahtunutta, mutta toki todistus on harmittavaisen ontuvaa.

Kirjan viimeinen luku on Courtoisin kirjoittama ja hän on otsikoinut sen "Miksi?". Otsikko on osuva. Itselläni pyöri sama sana mielessäni läpi kirjan, eikä Courtois pyrkimyksistään huolimatta onnistunut mielestäni vastaamaan.

Tarkoitus ei ole kirjoittaa kirja-arviota. Siksi totean vain muutaman huomion, joita itsekseni kirjaa lukiessa tein.

1) Kommunismin isä V.I. Lenin on Suomessa totuttu näkemään ystävällisenä ja lempeänä hahmona, jonka perinnön Stalin meni myöhemmin tuhoamaan. Tästä harhakuvasta voi ravistella itsensä irti, jos sellaista vielä mielessään näkee. Jo alkuaikoina Lenin piti välttämättömänä terroria, joka kohdistuu kulloinkin tarpeelliseen ihmisryhmään. Teloitusmääräyksiä hän allekirjoitti henkilökohtaisesti. On muuten hämmästyttävää, miten yksityiskohtaisia ohjeita Leninin kirjoituspöydältä lähti terroripartioiden käyttöön. Toimeenpanijalla ei voinut olla ongelmia ratkaista, kuka pitää "valtion vihollisena" likvidoida ja kuka ei. Ja jos ongelmatilanteita tulikin, oli ohjeissa vähintään yksi ihmisluokka, johon pystyi  tarpeen tullen sijoittamaan aivan kenet tahansa.

2) On paitsi hämmentävää myös suunnattoman ärsyttävää, kun silloin tällöin huomaa julkisessa keskustelussa tulevansa samaistetuksi kommunisteihin kuten Stalin, Mao tai Pol Pot. Minä en löytänyt kyseisen kirjan perusteella minkään esitellyn maan kommunistien pyrkimyksistä sosialistisia vivahteita, vaikka sosialismin määrittely ei aivan helppoa olekaan. Kommunismi on/oli valtion terrorikoneiston taistelua yhteiskuntaa vastaan.

On jopa koomista väittää sosialidemokraatteja vaikkapa neuvostoliittolaisten kommunistien etäisiksikään aatetovereiksi. Bolsevikkien tappolistalla sosialidemokraatit olivat ihan kärkipäässä. Joskin ovathan demarit ykkösinhokkeja myös nykyajan radikaaleimmille "uudistajille", jotka innokkaimmin yhteyttä etsivät. Yhtä kaikki, pidetään sosialismi ja kommunismi erillään, eiksje.

3) Kaikilla mantereilla kommunistien johtoajatuksena "turvallisuusasioissa" oli "parempi kymmenen syytöntä vankilassa kuin yksi syyllinen vapaana". En voinut välttyä vertaamasta tätä nykyiseen, erityisesti varsin ajankohtaiseen keskusteluun.

Miten kaukana kaikkien kansalaisten alistaminen valvonnalle ja seurannalle turvallisuuden nimissä on edellä mainitusta? Miten kestävä on ajatus siitä, että "ei se minua koske, koska en ole rikollinen"? Kuinka kauan kestää, että me olemme kaikki jos emme syyllisiä, niin ainakin epäilyksenalaisia?

Ja vielä vakavammin, miten vaatimus aseenkanto-oikeudesta kaikille kansalaisille "rikollisuuden torjumiseksi" eroaa tuosta kommunistien kultaisesta säännöstä? Jos vakavat rikokset estetään tällaisella jokamiehen kauhun tasapainolla, niin yhtä keskeytettyä massamurhaa kohdin ei kymmenen syytöntä vainajaa riitä. Tämä ei haitannut kommunistidiktaattoreita, eikä ilmeisesti haittaa joitain muitakaan.

Kommunismin musta kirja on pitänyt kirjoittaa ja tutkimustyötä pitää edelleen jatkaa, kun tieto lisääntyy arkistojen avautuessa. Lukiessamme menneistä ajoista ei pidä tyytyä toteamaan, että tänään asiat ovat yhteiskunnassamme paremmin. Kyse on siitä, millainen yhteiskuntamme on huomenna. Me opiskelemme historiaa, jotta emme toistaisi aikaisempia virheitämme.