Tiistai 5.1.2010
klo 15:41 - Pasi
Sain luettua läpi 864 sivua vaikean
ja vielä keskeneräisen tutkimustyön tuloksena syntynyttä teosta kommunismin
nimissä tehdyistä hirmuteoista. Ranskalaisen Stéphane Courtoisin
toimittama Kommunismin musta kirja (2000) pyrkii olemaan vähintäänkin
"alustava välitilinpäätös" kommunismin vaatimista suunnattomista
uhreista.
Kirja on hämmentävä, pysäyttävä, surullinen,
suututtava. Jo suomentaja Heikki Eskelisen kirjoittama johdanto toi
mieleen jonkun viisaan historioitsijan ajatuksen siitä, että objektiivisuuden
nimissä meidän olisi sopivaa kirjoittaa Napoleonin ajan historiaa, ei
myöhempää. Tämä ei tarkoita, että puolustaisin kommunismia, vaan sitä, että
liiallisilla poliittisilla intohimoilla pilataan helposti muuten hieno teos.
Toisena kritiikin kohteena voidaan pitää sitä jossain
määrin konkretisoitunutta riskiä, joka on olemassa, kun kootaan yhden nimikkeen
(kommunismi) alla toimivien tekemisiä. On ensinnäkin absurdia tehdä vertailuja
esimerkiksi kansallissosialistien ja kommunistien välillä siinä hengessä, että
enemmän ihmisiä tappaneet olivat pahempia. Tai verrata entistä
terroridiktaattoria uuteen terroridiktaattoriin, joka sattui kutsumaan itseään
kommunistiksi.
Lisäksi erityisesti Afganistania käsitelleen luvun
kohdalla jäi harmittamaan, että kirjoittaja käsitteli vain Neuvostoliiton
vaikutusta maassa. Toki teos paisuisi mielettömäksi, jos jokaisen valtion
kommunismia edeltänyt ja seurannut historia käytäisiin läpi, mutta kuitenkin.
Ei ole aivan niin, että afgaanit omin nokkineen ajoivat neuvostosotilaat ulos
maasta ja sen jälkeen kaikki oli auvoisaa.
Kirjassa käydään läpi kommunistisia valtioita aina
Neuvostoliitosta Itä-Euroopan kautta Etelä-Amerikkaan, Afrikkaan ja Aasiaan.
Syvimmällä ollaan Neuvostoliiton osalta, josta lähteitä on parhaiten
saatavilla. Joissain maissa tutkimus perustuu heikoimmillaan vain yhteen tai
kahteen silminnäkijälausuntoon, jonka johdosta ei voi kiistää tapahtunutta,
mutta toki todistus on harmittavaisen ontuvaa.
Kirjan viimeinen luku on Courtoisin kirjoittama ja hän
on otsikoinut sen "Miksi?". Otsikko on osuva. Itselläni pyöri sama
sana mielessäni läpi kirjan, eikä Courtois pyrkimyksistään huolimatta
onnistunut mielestäni vastaamaan.
Tarkoitus ei ole kirjoittaa kirja-arviota. Siksi totean
vain muutaman huomion, joita itsekseni kirjaa lukiessa tein.
1) Kommunismin isä V.I. Lenin on Suomessa
totuttu näkemään ystävällisenä ja lempeänä hahmona, jonka perinnön Stalin
meni myöhemmin tuhoamaan. Tästä harhakuvasta voi ravistella itsensä irti, jos
sellaista vielä mielessään näkee. Jo alkuaikoina Lenin piti välttämättömänä
terroria, joka kohdistuu kulloinkin tarpeelliseen ihmisryhmään.
Teloitusmääräyksiä hän allekirjoitti henkilökohtaisesti. On muuten
hämmästyttävää, miten yksityiskohtaisia ohjeita Leninin kirjoituspöydältä lähti
terroripartioiden käyttöön. Toimeenpanijalla ei voinut olla ongelmia ratkaista,
kuka pitää "valtion vihollisena" likvidoida ja kuka ei. Ja jos
ongelmatilanteita tulikin, oli ohjeissa vähintään yksi ihmisluokka, johon
pystyi tarpeen tullen sijoittamaan aivan kenet tahansa.
2) On paitsi hämmentävää myös suunnattoman ärsyttävää,
kun silloin tällöin huomaa julkisessa keskustelussa tulevansa samaistetuksi
kommunisteihin kuten Stalin, Mao tai Pol Pot. Minä en löytänyt
kyseisen kirjan perusteella minkään esitellyn maan kommunistien pyrkimyksistä
sosialistisia vivahteita, vaikka sosialismin määrittely ei aivan helppoa
olekaan. Kommunismi on/oli valtion terrorikoneiston taistelua yhteiskuntaa
vastaan.
On jopa koomista väittää sosialidemokraatteja vaikkapa
neuvostoliittolaisten kommunistien etäisiksikään aatetovereiksi. Bolsevikkien
tappolistalla sosialidemokraatit olivat ihan kärkipäässä. Joskin ovathan
demarit ykkösinhokkeja myös nykyajan radikaaleimmille "uudistajille",
jotka innokkaimmin yhteyttä etsivät. Yhtä kaikki, pidetään sosialismi ja
kommunismi erillään, eiksje.
3) Kaikilla mantereilla kommunistien johtoajatuksena
"turvallisuusasioissa" oli "parempi kymmenen syytöntä vankilassa
kuin yksi syyllinen vapaana". En voinut välttyä vertaamasta tätä
nykyiseen, erityisesti varsin ajankohtaiseen keskusteluun.
Miten kaukana kaikkien kansalaisten alistaminen
valvonnalle ja seurannalle turvallisuuden nimissä on edellä mainitusta? Miten
kestävä on ajatus siitä, että "ei se minua koske, koska en ole
rikollinen"? Kuinka kauan kestää, että me olemme kaikki jos emme
syyllisiä, niin ainakin epäilyksenalaisia?
Ja vielä vakavammin, miten vaatimus
aseenkanto-oikeudesta kaikille kansalaisille "rikollisuuden
torjumiseksi" eroaa tuosta kommunistien kultaisesta säännöstä? Jos vakavat
rikokset estetään tällaisella jokamiehen kauhun tasapainolla, niin yhtä
keskeytettyä massamurhaa kohdin ei kymmenen syytöntä vainajaa riitä. Tämä ei
haitannut kommunistidiktaattoreita, eikä ilmeisesti haittaa joitain muitakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti