Mistä asioista saamme keskustella?

Vastine Veikko Simpasen mielipidekirjoitukseen 7.11., julkaistu UP Demarissa 14.11.

Luin erittäin hämmästyneenä Veikko Simpasen Hämeenlinnaan 3.11. kokoontuneille tovereille kohdistettuja moitteita (UP 7.11.2007). Simpasen mielestä se, että ihmiset kokoontuvat vapaapäivänään jakamaan ajatuksiaan ja ehdotuksiaan SDP:n ja yhteiskunnan tilasta vaarantaa vakavasti puolueen yhtenäisyyttä ja on ylipäätään vastuutonta. Hämmästyttävää ja surullista.

Samassa kirjoituksessa Simpanen kuitenkin toivoo keskustelua puolueemme linjasta ja järjestötoiminnan kehittämisestä kaikissa puolueorganisaatiomme elimissä. ”Varjotilaisuudet” vain ovat kiellettyjä. Osallistuin itse tähän kyseiseen tilaisuuteen ja olen täten moitteen kohde. En välttämättä seiso kaikkien Simpasen selkää väristelleessä uutispätkässä esitettyjen mielipiteiden takana, mutta yhtä kaikki tilaisuus oli varsin onnistunut ja puheenvuoroja käytettiin laidasta laitaan.

Olen itse noin 40 vuotta puolueemme keski-ikää nuorempi. Liittyessäni sosialidemokraattiseen liikkeeseen kukaan ei kertonut minulle, mistä asioista, missä, milloin ja millä tavalla minä saan keskustella. Nytkään Simpanen ei kerro, mitä minä saan sanoa, mikäli hän ei tällaisena ohjeena tarkoita puoluehallituksen esitystä toimintasuunnitelmaksi vuodelle 2008. Hän vain toteaa, että vaaransin puolueen yhtenäisyyttä osallistumalla Hämeenlinnan seminaariin. Oletan, että jostain vielä löytyy dokumentti, jossa ilmoitetaan sallitut keskustelun aiheet sekä oikeat ja hyväksytyt mielipiteet näihin aiheisiin. Toivon, että aikanaan myös selviää, kuka tämän dokumentin päivittämisestä vastaa.

Simpasen kirjoituksen kaltaiset puheenvuorot ovat valaisevia puolueemme toimintakulttuurin kannalta. Harras toiveeni on, että mainittu kirjoitus ei ole koko totuus. Muutoin on todella syytä puolueen jäsenyyden ja sen mielekkyyden pohdinnalle.

Veikko Simpanen tuntuu kuvittelevan, että ”kenttäväki” on kuin puolueen johtohenkilöiden perässä liehuva häntä, joka uskollisena seuraa kulloistakin johtoa ja toistelee opetettuja fraaseja. Näin tuskin on asian laita. Puolueeseen liittyvä uusi jäsen ei innokkaana odota kuukauden kulumista päästäkseen jälleen yhdistyksen kokoukseen toteamaan saapuneen postin määrää, vaan haluaa olla mukana keskustelemassa politiikasta ja tuoda oman näkemyksensä keskusteluun. Jäsen ei totta tosiaan odota saavansa moitteita osallistumisestaan tai mielipiteensä esittämisestä.

Edelleen, Simpanen varoittelee puoluehajaannuksesta. Vastauksena kysymykseen voin todeta, että olen lukenut puoluehajaannuksen ajasta, mutta omakohtaista kokemusta minulla ei ole. Keskustelun tukahduttamisen ja mielipiteiden rajoittamisen kuitenkin koen tehokkaaksi hajaannuksen aiheuttajaksi. Puolue ei välttämättä jakaannu kahtia, mutta aate irtaantuu puolueesta ja aatteen mukana ne jäsenet, jotka olisivat halunneet olla mukana kansanliikkeessä rakentamassa parempaa maailmaa. Puolue on näet olemassa kootakseen samanlaisen arvomaailman omaavat ihmiset yhteen, ei päinvastoin.

Lopulta kuukausikokouksissa ovat postia lukemassa enää ne mohikaanit, jotka nurisematta ottavat vastaan mitä puolueen johdosta määrätään. Toiminnan ja puolueen kehittämistä ei juuri pohdita, onhan sama resepti toiminut jo sata vuotta. Kohtaloksi koituu näidenkin ihmisten kykenemättömyys taistella väistämätöntä, eli vuosien vierimistä vastaan. Olkoon niin. Muistakaa sopia, kuka sammuttaa valot.

Laput pois silmiltä!

Yliopisto-opiskelijoiden muodostama yhteisö on tavattoman tiivis. Se toimii moitteettomasti ja luo jäsenilleen turvaa sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Akateemisten muurien suojassa on hyvä olla.

Aika ajoin tuntuu, että kaikkine hyvine ominaisuuksineen tuo yhteisö on eristäytynyt ja jatkaa eristäytymistään muusta yhteiskunnasta. Opiskelijat ovat saarekkeella, johon päästäkseen ja jolla pysyäkseen tulee täyttää tietyt kriteerit. Opiskelijat ovat ”me”, muilla ei aina ole niin väliäkään.

Epävirallisen yhteisön lisäksi ylioppilaat ovat järjestäytyneet ylioppilaskunniksi ja edelleen Suomen ylioppilaskuntien liitoksi (SYL). Liitto edustaa sitä joukkovoimaa, joka tunnetaan ylioppilasliikkeenä. Paitsi, että suurin osa opiskelijoista elää mainitulla saarekkeella, tuntuvat he eristäytyneen myös ylioppilasliikkeestä. Liikkeen koetaan olevan ”siellä jossain”.

Ylioppilasliike on aikoinaan ollut yhteiskunnallinen uudistusvoima. Se on ollut aloitteellinen ja tarttunut aktiivisesti huomaamiinsa epäkohtiin. Tuo aloitteellisuus on luovutettu pois. Ylioppilasliike on nykyään lähes pelkästään reaktiivinen yhteisö, joka vastaa muualta tulleisiin päänavauksiin. Liike kulkee siis jatkuvasti vähintään yhden askeleen perässä.

Näihin seikkoihin, joita kutsuisin myös epäkohdiksi, voidaan löytää useita syitä. Ehkä merkittävin on se kummallinen ajatus, jonka mukaan ylioppilasliikkeen tulee ajaa vain ja ainoastaan omien jäsentensä etua. Tälle ajatukselle en ole vielä milloinkaan kuullut järkevää perustelua. Eräs yritelmä on se, että liikkeen ei pidä ottaa kantaa ”ulkopuolisiin” asioihin, koska ei voida tietää, että kaikki jäsenet ovat asiasta samaa mieltä. Mikäli asia todella olisi näin, ei kantaa voitaisi ottaa mihinkään asiaan. Esimerkiksi TYYllä on 13000 jäsentä, jotka tuskin ovat mistään asiasta kaikki samaa mieltä.

Toinen syy voisi olla poliittisen debatin sekä ylipäätään poliittisten mekanismien karsastaminen. Osa ylioppilaspolitiikan toimijoista pitää opiskelijaliikettä politiikasta ”puhtaana” ja pelkää ”todellisen” politiikan tahraavan sen. Tämä ajatuskulku on vähintään keskivahvaa itsepetosta. Ylioppilaskuntien toiminta on silkkaa parlamentarismia, joka on jo itsessään poliittista. Turussakin tiettyjen ryhmien itsensä luonnehdinta ”politiikasta vapaiksi” on varsin kummallista populismia, jonka tarkoitusta tai edes kohdetta en ainakaan minä ymmärrä.

Edustajistovaalit ovat tätä kirjoitettaessa parin viikon päässä. Ylioppilaskunnat ja edustajistoryhmät taistelevat kaikki enemmän tai vähemmän nukkuvien ryhmää vastaan. Enpä ihmettele. Äänestysaktiivisuus tuskin kokee järin radikaalia nousua niin kauan kuin ylioppilaspolitiikka keskittyy kinasteluun siitä, pitääkö sosiaalipolitiikkaa olla agendalla, vai viekö se vain turhaan tilaa ”kuningaslaji” koulutuspolitiikalta.

Kaikkien etu olisi, että ylioppilasliike ryhdistäytyisi ja valtaisi takaisin tilansa aktiivisena toimijana yhteiskunnassa. Tämä ei liene helppoa jo liikkeen sisäisen vastustuksen vuoksi. Aloitteentekijän rooli vaatisi yhteiskunnallisen päätöksenteon realiteettien tunnustamista. Realiteeteilla en tarkoita budjettikehyksiä, vaan mekanismia ylipäätään. Tehdäkseen vaikutustyötä lainsäätäjään päin, tulee olla tekemisissä poliittisten puolueiden kanssa ja jopa vaarantaa oma ”puhtoisuutensa”.

Tulee myös osoittaa muille yhteiskunnallisille toimijoille, että ylioppilasliike ei kulje yksisuuntaista raidetta laput silmillä koulutuspolitiikka ja edunvalvonta korvissa soiden. Liike ei ole erillinen saareke, vaan osa ympäröivää yhteisöä, jonka hyvinvointi kokonaisuutena huolettaa ja koskettaa ylioppilasliikettä.

Kirjoitus julkaistu Indeksi-lehdessä 3/2007.

Vallankumousta suunnittelemaan?

Helsingin Sanomien Politiikan kulmapöytä -palstalla tehdään tänään mielenkiintoinen ja yllättävä huomio liittyen lauantaina Hämeenlinnassa järjestettävään "Sosialidemokratian suunta ja tulevaisuus" -seminaariin.

"Vaikka seminaarin järjestelyistä huolehtivat sosiaalidemokraattien opiskelijat ja nuoret sekä hämeenlinnalaiset demarit, seminaarissa on myös muuta kaikua: Eero Heinäluomaan tyytymättömiä on liikkeellä."

Niinpä niin. Saapa nähdä, löytääkö toimittaja itse seminaarista jotain kirjoitettavaa, vai menevätkö sisältöasiat jo liian monimutkaisiksi. Henkilökysymyksistä saa skuuppeja ja jos sellaisia asioita ei muuten ole ilmassa, keksii poliittinen laatujournalismi ne itse.

Tehtäköön tiettäväksi; minua ei ole kutsuttu vallankumousta suunnittelemaan, enkä ole sellaiseen kokoukseen menossa. Toistaiseksi olen varsin tyytyväinen puheenjohtajan toimintaan ja toivon hänelle työrauhaa. Mikäli lauantaina jossain kahvipöydässä toverit keskustelevat puheenjohtajakysymyksestä, olkoon sitten niin. Spekulaatiot "tyytymättömien kokoontumisesta" ovat yhtä kaikki yliampuvia ja perusteettomia.

Jos kuitenkin olen nyt väärässä ja puolueessa todella on niin selkeä Heinäluomaa vastustava blokki, joka järjestää Hämeenlinnan tapahtuman, voisiko joku ystävällisesti kertoa. Tiedän sitten perua ilmoittautumiseni. Minä en nimittäin siihen blokkiin kuulu.

Vaalimainontaa

Kiitos Arton, hoksasin että pitäähän täälläkin mainita TYYn edustajistovaaleista.

Listamme nimi on Demariopiskelijat - TOSY ja sillä on 41 ehdokasta. Ehdokkaat näkee vaikkapa täältä. Lista on rakenteeltaan erinomainen, kokemusta ja uutta intoa sekä ihmisiä muualtakin kuin yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta. Listan äänisaalis tulee olemaan monille varsin positiivinen yllätys, väitän.

Jos olet TYYn jäsen, käy äänestämässä! Näissä vaaleissa äänestämisestä on tehty erityisen helppoa ottamalla käyttöön sähköinen ennakkoäänestys. Äänestää voi äänestyssivulla vielä 1. marraskuuta, sen jälkeen pitää mennä uurnalle.

Niin, itse olen ehdolla numerolla 311. Kaikki äänet otan ilolla vastaan, syvällisiä pohdintojani yo-politiikasta löytyy vaalikoneesta.

Kuvan oikeudet omistanee The Polk County Supervisor of Elections.

Ajoittain ihaillaan meitäkin

Lainauksen lainaus Janus-lehden pääkirjoituksesta (3/2007):

Kuvitelkaa maailmaa, jossa äidit voisivat ottaa muutamia kuukausia vapaata palkkatyöstä lapsen syntymän tai adoption takia ilman pelkoa työpaikan menettämisestä taikka tulotason romahtamisesta. Kuvitelkaa maailmaa, jossa isä tai äiti voisi hoivata lastaan lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana kotona saamalla lähes saman tulon kuin työssä ollessaan. Kuvitelkaa maailmaa jossa normaali viikkotyöaika olisi 37 tuntia tai vähemmän, jossa lapsilla olisi oikeus laadukkaaseen ja kohtuuhintaiseen tai ilmaiseen päivähoitoon, jossa lapsianne hoitaa korkeasti koulutetut ammattilaiset.

Gornick & Meyers: Families that work - Policies for Reconciling Parenthood and Employment, 2003

Työtaisteluista ja palkankorotuksista

Tähän alkuun, ai niin. Vertasin aiemmin Yhdysvaltain sotakustannuksia amerikkalaisten, vähävaraisten lasten terveysvakuutusohjelman kustannuksiin. Kongressi esitti viime viikolla 35 miljardin dollarin lisärahoitusta ohjelmalle, viiden vuoden ajaksi. Ei mennyt läpi. Presidentti Bush käytti veto-oikeuttaan, koska ohjelman laajentaminen olisi tarkoittanut siirtymistä kohti valtiollista terveydenhuoltoa. Demokraatteja parjattiin myös yrityksestä "sosialisoida" terveydenhuoltoa sekä pyrkimyksestä kohti "kuubalaistyylistä terveydenhoitoa kiintiöineen, pitkine odotusaikoineen ja mikä pahinta, ilman valinnanvaraa" (HS 9.10.2007).

Niin, sitten aiheeseen. Tehy on päättänyt katsoa kortit loppuun asti. Mainitsin viime jälkikirjoituksessa, että tämä on mielestäni typerää. On edelleen. Tämä seuraavista syistä: 1) kunnat ovat vaikeuksissa jo sovittujen kunta-alan palkankorotusten kanssa, 2) uhkapelin onnistuminen vaatisi erillisen sopimuksen sorvaamista tehyläisille, johon en usko ja 3) joskus on viisaampi todeta, että nyt mentiin vipuun eikä tähän hätään kannata enempää tapella. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

Sympatiani ovat kuitenkin kaikesta huolimatta Tehyn puolella. Hoitajat taistelevat nyt sen puolesta, mitä valtion kassakirstua tätä nykyä valvova puolue heille lupasi ennen vaaleja. Eihän se voi olla moraalisesti väärin tai tuomittavaa? Mikäli Tehy olisi nyt peräytynyt, olisi Kokoomus päässyt kuin koira veräjästä.

Tarjotulla sopimuksella ei nimittäin ollut juurikaan tekemistä hallitusohjelman hengen tai "tasa-arvotupon" kanssa. Sopimus koskettaa 90 prosenttia kunta-alan työntekijöistä, joiden ammattinimikkeitä voi selailla vaikka täältä. Näin laajaa joukkoa koskeva sopimus ei oikein sovi ajatukseen "koulutettujen, naisvaltaisten alojen" palkkojen korjaamisesta oikeudenmukaiseen suuntaan.

Mopo on nyt joka tapauksessa lähtenyt käsistä, ja vain Luoja tietää miten tässä hommassa lopulta käy. Ja sekään ei kerro. Toivottavasti tästä jupakasta on taas opittu, että palkkaneuvottelut ovat työmarkkinajärjestöjen asia. Mikäli palkankorotuksia luvataan vastineeksi vaalivoitosta, on lupauksista pidettävä myös kiinni. Lienee myös viisasta jatkossa rajata korotusten kohteet riittävän tarkasti.

Jyrki Kataisen ja Kokoomuksen vastuuttomuus tässä asiassa ärsyttää. Ärsytti jo ennen vaaleja. Kokoomus tunsi takuulla kunnallisen neuvottelujärjestelmän sekä sairaanhoitajien palkanmaksajan taloudellisen tilanteen. Nyt pestään kädet takalukkoon ajautuneesta tilanteesta ja jätetään sekä kunnat että sairaanhoitajat oman onnensa nojaan. Ilmeisesti siniset toverit luottavat siihen, että kansan poliittinen muisti on samaa luokkaa kuin kultakalalla. Saapa nähdä.

Jyrkkä ei Natolle

Lokakuu on hyvä aloittaa nostalgisella vetäytyvyydellä ja silmät ummistavalla idealistisuudella. Eli vastustamalla Suomen Nato-jäsenyyttä ja kyseenalaistamalla kokoomuslaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun "aktiivisuuden, realistisuuden ja tavoitteellisuuden". (Linkki)

Kokoomus korostaa ulkopolitiikassaan valtioiden kahdenvälisiä suhteita kansainvälisten järjestöjen kustannuksella. Tämä on mitä suurin virhe. Suomen kaltaisen valtion tulisi vaikuttaa nimenomaan YK:n ja EU:n päätöksenteossa ja niiden kautta. Pyrkimys aktiiviseksi toimijaksi korostamalla kahdenvälisyyttä Kiinan, Intian, Venäjän tai Yhdysvaltojen kanssa luo vaaran jättäytymisestä suurvallan uskolliseksi vasalliksi. Ehkä jonkun mielestä se olisi järkevää, minusta ei.

Kokoomus kuitenkin näkisi Suomen mielellään Naton jäsenenä ja julistaa "geopolitiikan paluuta". Näitä ajatuksia minä en kertakaikkiaan ymmärrä. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on nyt kuulemma päivitetty nykyajan haasteisiin jättämällä kylmän sodan haamut ja suomettumiset historiaan. Päinvastoin, sanon minä. Keskustelu on tällä hetkellä 20-30 vuotta myöhässä ja (uus)suomettuminen on tosiasia, ilmansuunta vain eri kuin joskus ennen.

Nato-jäsenyyttä perustellaan uusilla turvallisuuspoliittisilla haasteilla ja järjestön tarjoamilla turvatakuilla. Voisiko joku nyt jo viimein kertoa, mitä nämä turvallisuushaasteet ovat? Mikä on se uhka, jota vastaan Suomi puolustautuu Naton avulla? Tulkoon esiin se, joka uskoo vahvistuvan Venäjän marssivan yli rajan! Samoin se, joka uskoo Naton suojaavan Suomea kansainväliseltä rikollisuudelta, terrorismilta, kulkutaudeilta tai vaikkapa globaalistetun talouden ristiriitaisuuksilta.

"Mikä niiden turvatakuiden vastaanottamisessa on niin vaikeaa?", kysytään. Tämä on mielestäni absurdia. Syntyy mielikuva kansainvälisestä suurtoimijasta, joka hopealautasella tyrkyttää Suomelle turvaa ja onnea maailman loppuun asti ja ihmettelee, miksi ei kelpaa. Mitä tarkoittaa "turvatakuu"? Kyllä, onhan olemassa Naton viides artikla, siihenkö me turvaamme? Mitä uhkaa vastaan, hyvät ystävät? Venäjääkö? Norjan puolustusministerillä Sverre Diesenillä lienee mielipide tämän vision realistisuudesta.

Nostalgista vetäytyvyyttä ja silmät ummistavaa ideologisuutta, sanoisi Jyrki.

Väitän, että suomalaisella keskustelulla Natosta ei ole mitään tekemistä turvallisuuspolitiikan kanssa. Todellinen argumentti jäsenyyden puolesta on se, että kunnollisen länsivaltion on yksinkertaisesti kuuluttava Natoon. Hämmästelen, että jotkut patoutumat muka purkautuisivat liittymällä ja samalla Suomi lopulta irtautuisi Neuvostoliiton vaikutusvallasta. Tämäkö nykyaikaista keskustelua?

PS. Oikeus voitti.

PPS. Tehy hylkäsi sopimusehdotuksen. Se oli typerästi tehty. Palaan asiaan myöhemmin.