Aurinko nousee vieläkin

Keskiviikko 27.4.2011 klo 11:02 - Pasi

Eduskuntavaaleista on puolitoista viikkoa, vaalikrapula on hälvennyt, sulkapallossa on voitettu, lätkän MM-kisat niille jotka jaksavat raahautua paikalle alkavat pian ja on aika kirjoittaa muutama sananen tunnelmista. Mitä tapahtui "historiallisissa" vaaleissa, mitä seuraavaksi?

Vaaleissa oli yksi ja vain yksi voittaja, tämä lienee jo pureksittu. Ei puhuta "torjuntavoitoista". SDP toki hävisi selkeästi vähemmän kuin ennakoitiin, ja Varsinais-Suomessa tulos oli erinomainen, kun persurynnistyksestä selvittiin kuivin jaloin muiden menettäessä paikkoja.

Juhlinta oli kuitenkin aika jarruteltua. On vaikeaa riemuita kohtuullisesta menestyksestä, kun 13000 varsinaissuomalaista päättää antaa äänensä Kike Elomaalle. Ennen kaikkea mielen valtaa hämmennys ja epätietoisuus; mitä seuraavaksi tapahtuu? Demokratia on joka tapauksessa aina oikeassa. Kansa saa mitä kansa tilaa, joskin tilauksen seuraukset jäävät nähtäviksi.

Kulunut vaalikausi oli maltillisen vasemmiston näkökulmasta kohtuullisen hirveä. Kerta toisensa jälkeen nähtiin, miten mustaa selitettiin valkoiseksi ja hallituksen kanssa eri linjoilla olleet olivat milloin epäisänmaallisia, milloin Terijoen hallituksen työn jatkajia, joskus vain yksiselitteisen vastuuttomia. Jos väität että olisi vaihtoehto, valehtelet ja pelottelet. Suosikkisanaksi nostaisin termin "elvytys", jota voi käyttää milloin ja missä tahansa, perustelemaan mitä tahansa.

Minusta sosialidemokraatit onnistuivat oppositiopuolueena varsin hyvin. Vaihtoehdot esitettiin ja joka vuosi tehtiin vaihtoehtoinen budjettiesitys. Ainoa ongelma on siinä, että opposition palkinto luovutettiin perussuomalaisille, joiden poliittinen toiminta valtiopäivillä oli -hmmm- vaatimatonta. Ei siinä mitään.

Vieraisiin pöytiin ei ole kohteliasta huudella, mutta teen sen silti, koska naapurista löytyy tärkeä opetus myös omalle ja kaikille muillekin porukoille. Ystävämme vihreät ovat käyneet vaalitappion jälkeistä itsetutkiskelua, ja se vaikuttaa kovin tutulta. "Pitää palata juurille", "pitää selkeyttää viesti", "pitää selättää media". Arvatkaapa, mikä puolue kävi täsmälleen samaa keskustelua 2007 vaalien jälkeen?

Kaino pyyntö vihreille ystävilleni, kun rakennatte uutta kulttuuria: kaikki paha maailmassa ei ole demareiden vika. Lopettakaa väittämästä niin, koska se ei ole totta.

Sitten se opetus. Heidi Hautala sanoi vuoden päivät sitten, että "kolmen suurimman puolueen vuorottelu hallituksen ja opposition välillä antaa vihreille enemmän liikkumatilaa". Siinä on mielestäni puettu sanoiksi se ajattelu, joka johti sekä vihreiden että kepun vaalitappioon. Yhdellä sanalla tuota taidetaan kutsua opportunismiksi.

Siitä ei tule mitään, että Anni Sinnemäki istuu Kataisen vieressä perustelemassa jälkimmäisen junttaamia päätöksiä parhain päin. Se ei ole uskottavaa, ja se ottaa aikaansa seuraavia kannattajia päähän.

Tästä pitää myös sosialidemokraattien ottaa opiksi. Ei hallitukseen ole pakko mennä, jos tuloksena ei ole kuin muiden juottamaa karvasta kalkkia. Hallituksen ei myöskään ole pakko istua neljää vuotta, jos homma ei toimi. Politiikassa pitää kantaa vastuuta, mutta se ei tarkoita sitä, että käydään vuoroin ottamassa iskut vastaan siitä, mitä valtiovarainministeriön pojat haluavat tehdä.

SDP:n suurimmat karikot alkaneella vaalikaudella ovat joutua lokeroiduksi samaan laatikkoon joko persujen tai kokoomuksen kanssa. Se vältetään sillä, että otetaan kuluneen neljän vuoden aikana tehdyn uutteran ohjelmatyön tulokset käyttöön ja tehdään sosialidemokraattista politiikkaa. Siitä tulee hyvä. Toivotan hallitusneuvottelijoillemme onnea, terveyttä ja pitkää mieltä.

Yksi asia vielä. Ennen ja jälkeen vaalien jotkut näppärät toimittajat ovat sujuvasti laittaneet sosialidemokraatit ja perussuomalaiset somasti samaan "eurokriittisten" kategoriaan. En tiedä, onko SDP milloinkaan ollut eurokriittinen, mutta ei ainakaan tässä talouskriisissä. SDP on erittäin euromyönteinen. Kriittisiä on oltu ja edelleen ollaan sen sijaan sitä kohtaan, että kapitalisti korjaa voitot ja veronmaksaja tappiot, ja tappionkin hetkellä kapitalisti korjaa ainakin bonukset. Mutta se on eri tekstin aihe.

Ei ole myyttistä "Brysseliä"

Lauantai 19.3.2011 klo 9:25 - Pasi

Lyhyt palaute Turun Sanomien mielipidepalstalla, julkaistiin 19.3.2011.

Maisteri Ralph Jaari kirjoitti eduskuntavaaleista ja EU-jäsenyydestä (17.3.). En millään lailla ota kantaa Jaarin kokoomukselle esittämiin vaatimuksiin, mutta yksi vakava ajatusvirhe pitää korjata.

Ei ole olemassa mitään myyttistä ”Brysseliä”, joka ”määrää ja Helsinki tottelee”, kuten Jaari kirjoittaa. Hän viittaa päätöksentekoon Euroopan unionissa, jossa ensinnäkin vaikuttavat Euroopan parlamentin jäsenet. Nämä valitaan vaaleilla, viimeksi 7.6.2009. Toiseksi unionissa vaikuttavat Eurooppa-neuvosto ja ministerineuvosto, jotka puolestaan ovat jäsenmaiden kansallisissa vaaleissa valitsemia päättäjiä. Suomessa edustajat valitaan seuraavaksi 17.4.2011.

Kun siis pääministeri Mari Kiviniemi palaa Eurooppa-neuvoston kokouksesta, hän ei tuo terveisiä siitä, mitä ”Bryssel” on päättänyt, vaan siitä, mitä me päätimme Brysselissä. Tämä tosiasia on aivan ensiarvoisen tärkeää sisäistää: EU-politiikalla on valtavasti merkitystä. Tällä hetkellä käytännössä koko unionin alue on oikeiston hallussa, ja se näkyy Eurooppa-tason päätöksenteossa, mutta itse me sen olemme valinneet.

Markkina-ajattelu ei ole hyväksi hyvinvointipalveluille

Perjantai 18.2.2011 klo 10:12 - Pasi

Pentti Arajärven kanssa kirjoittamani teksti julkaistiin Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 18.2.2011.

Yksi suomalaisen poliittisen keskustelun perustavimmista mielipide-eroista koskee julkisen sektorin, erityisesti julkisen palvelutuotannon, tulevaisuutta.

Varsin paljon tilaa on saanut suuntaus, jonka mukaan on tärkeintä tai jopa välttämätöntä siirtää julkiset palvelut markkinoiden huolehdittaviksi. Väitettä on perusteltu tehokkuudella ja julkisen talouden kestävyysvajeella.

Ei ole mitään syytä, miksi julkinen sektori ei voisi tuottaa palveluja vähintään yhtä tehokkaasti kuin yksityinen.

Toki julkishallinnossa päätösten ja muutosten läpivienti on usein hitaampaa kuin markkinatoiminnassa. Tätä viivettä kutsutaan demokratiaksi ja oikeusturvaksi. Julkisen palvelun tehokkuus on myös ja ennen muuta kaikista huolehtimista, tasa-arvoa palvelujen saatavuudessa sekä tarvittaessa pitkäaikaisia ja pysyviä hoitosuhteita.

On paikallaan kysyä, mikä on palvelutuotannon tavoite. Jos päämääränä on lähinnä tukea elinkeinon harjoittamista eikä mitään muuta, ulkoistamisvimma on varmastikin aiheellinen. Jos taas tavoitteena on lisätä hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja osallisuutta, asia ei ole lainkaan niin yksinkertainen.

Vaikka palvelut toimisivat markkinatalouden ehdoilla, niihin käytettävissä olevat julkiset varat eivät kasva eurollakaan.

Markkinavetoisuuden ajatus perustuu siihen, että julkisen vallan suhteellinen osuus palvelujen kustannuksista pienenee ja palvelujen käyttäjälle siirretään suurempi taakka maksuosuudesta.

Lopulta tarjolla on markkinaehtoisesti tuotettuja palveluja maksukykyisille ja tasoltaan kehnoja julkisia palveluja niille, jotka eivät kykene maksamaan käyttämistään palveluista lisähintaa. Kansainväliset vertailut ovat osoittaneet, että tällainen järjestelmä on veronmaksajalle kalliimpi ja tuottaa heikompia tuloksia.

Julkinen sektori on vastuussa kaikista, mutta yksityinen voi usein valikoida. Epäonnistumiset tuppaavat jäämään julkisen sektorin huoleksi.

Tulisiko julkisen vallan pitää yllä sairaaloissa kriisivalmiutta ja yksityistää kiireetön hoito? Se tulisi kalliiksi, koska järjestelmät eivät tue toisiaan. Miten hinnoitellaan ehkäisevät toimet, kuten lapsen pitäminen sylissä? Vai annetaanko asioiden hoitua sekä inhimillisesti että euromääräisesti kalliimmin lastensuojeluna ja laitoshoitona?

Huomiota tulisi myös kiinnittää yksityistämisen oheiskustannuksiin. Kilpailuttaminen ja sen vaatima lisävalvonta maksavat, tuottajayrityksen omistaja tahtoo ehkä voittoa, ja lisäkustannuksia koituu palvelujen pilkkomisestakin. Kriisivalmius, ehkäisevä toiminta ja ympärivuorokautiset palvelut eivät taivu liiketoiminnaksi, mutta niitä tarvitaan.

Nykyinen politiikka ja julkisten resurssien leikkaaminen johtavat ylipäätään heikompiin mahdollisuuksiin tuottaa palveluja. Palvelujen antaminen markkinoiden hoidettavaksi ei pelasta julkista taloutta kestävyysvajeelta eikä miltään muultakaan.

Merkitystä ei ole vain sillä, kuinka vauras kansakunta on tai kuinka paljon se käyttää vaurauttaan esimerkiksi hyvinvointipalveluihin. Tärkeää on ennen kaikkea se, miten varat käytetään.

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion on väitetty käyvän kuolinkamppailuaan ainakin jo 1970-luvulta saakka, mutta täkäläinen malli tuottaa edelleen paitsi talouskasvua myös tuloksia hyvinvoinnin saralla.

Muista maista saadut kokemukset eivät tue markkinapuheita. Kaikissa vauraissa länsimaissa sosiaali- ja terveysmenoihin käytetään noin 25 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Vuonna 2008 Suomen luku oli 26,3 prosenttia, joka on alle EU:n keskiarvon. Euromääräisesti se pyörii kuitenkin noin viidessäkymmenessä miljardissa. Pääsy tämän potin osingoille olisi jo sinänsä ymmärrettävä motiivi julkisen palvelutuotannon alasajoon.

Hämmästyttävän vähällä keskustelulla on sivuutettu se, että yksityistämiselle voi olla raadollisempiakin tarkoitusperiä kuin tehokas verovarojen käyttö ja hyvinvoinnin lisääminen.

Markkinapuhetta seuraavan asiakasajattelun kehittyminen on julkisten palvelujen yhteydessä syytä pysäyttää.

Tällainen ajattelu perustuu siihen, että palvelun käyttäjä on asiakas, joka saapuu paikalle, ottaa palvelun vastaan, maksaa siitä ja lähtee pois. Ajatuskulku on hyvinvointivaltiolle täysin vieras: se sivuuttaa kokonaan demokratian ja yhteisvastuun sekä jättää oikeusturvan, rahoitusvastuun ja laadunvalvonnan yksilölle. Näiden yksityistämiselle on vaikea keksiä järjellisiä perusteita.

Palvelutuotannon tehokkuudessa, vaikuttavuudessa ja laadukkuudessa ei ole tavoitteina mitään väärää. Markkinasokeus ei silti ole mitenkään hyväksyttävä syy niihin pyrkimiseksi.

Julkisilla palveluilla, kuten koulutuksella, terveydenhoidolla ja sosiaalipalveluilla, tavoitellaan yksilön hyvinvointia, vapautta, osallisuutta ja yhdenvertaisuutta. Voiton tavoittelu on alisteinen – tai jopa vieras – näille päämäärille, ei toisin päin.

Julkinen valta on toistaiseksi osoittautunut tulosten tuottamisessa leveäharteisimmaksi vastuunkantajaksi.

Pitääkö ministerin puhua totta?

Torstai 3.2.2011 klo 11:26 - Pasi

Otsikon kysymystä kirvoitti pohtimaan Suomen valtionvarainministeri Jyrki Kataisen (kok) kolumni Turun Sanomissa 1.2. Kokoomuksen tapa maalata mustaa valkoiseksi erilaisin sumutuksen keinoin on tiedetty, mutta entä suoranainen valehtelu? Valehteliko Katainen?

Katainen kirjoitti:

"Moni tasaverokin on käytännössä progressiivinen. Kunnallisveron suuret vähennykset tekevät siitä progressiivisen.

Näin on myös arvonlisäveron laita. Välttämättömyyshyödykkeet, kuten ruoka, lääkkeet ja joukkoliikenne ovat verotettuina huomattavasti alennetuilla prosenteilla. Pienituloisen ostoksista suuri osa painottuu näihin kevyesti verotettuihin tuotteisiin. Siksi suurituloinen maksaa kulutuskoristaan isompaa veroprosenttia."

Jo ensimmäinen lause, "moni tasaverokin on käytännössä progressiivinen" lienee filosofeille ja kielen tutkijoille mielenkiintoinen. "Musta on käytännössä valkoinen". Vaikka mustaa sanotaan mustaksi, se ei ole musta, koska se on käytännössä valkoinen. Hyväilen vielä sisäistä wannabe-filosofiani: jos p, onko p? Noh, se siitä.

Kunnallisveron progressiivisuus on oma kysymyksensä. On totta, että kunnallisveron vähennykset saavat aikaan sen, että pienituloinen maksaa nimellisveroprosenttia pienempää veroa. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että kunnallisveroa ei voi kutsua progressiiviseksi veroksi siinä mielessä, miten progressiivinen vero esimerkiksi valtion tuloverona meillä ymmärretään. Tämäkin on kuitenkin enemmän väittelyn kohde.

Entäpä arvonlisäveron progressiivisuus? Katainen toteaa yksiselitteisesti, että arvonlisävero on progressiivinen vero. Hän perustelee toteamustaan sillä, että pienituloiset käyttävät ostoksistaan suhteellisesti suurituloisia suuremman osan sellaisiin hyödykkeisiin, joiden alv-kanta on alennettu (verokantoja on siis kolme: yleinen kanta 23 %, elintarvikkeet ja rehut 13 %, kirjat, lääkkeet, henkilökuljetukset ym. 9 %). Näin Kataisen mukaan suurituloinen maksaa kulutuskoristaan isompaa veroprosenttia.

Oletetaan, että suurituloinen ostaa yleisellä alv-kannalla verotettuja hyödykkeitä esimerkiksi 70 prosentilla tuloistaan ja kevyemmin verotettuja hyödykkeitä 30 prosentilla pienituloisen tehdessä päinvastoin. Tällöin on tietysti niin, että suurituloinen maksaa kulutuskoristaan isompaa veroprosenttia, kuten ministeri sanoi. Riittääkö tämä progressiivisuudeksi?

Oletetaan seuraavaksi, että suurituloinen on pihi. Molempien esimerkkihenkilöiden on ostettava samat lääkkeet (nyt jätetään huomiotta se, että pienituloiset pakkaavat sairastamaan keskimäärin enemmän), heillä on yhtäläiset ruokakorit ja vaatteita ja kenkiä pitää hankkia yhtä paljon. Tällöin veroprosentti on molemmilla täysin sama, samoin kuin maksetun veron määrä. Ei enää progressiota, mutta toisaalta ei ole myöskään Kataisen oletusta kulutuskorien erilaisuudesta.

Itse asiassa jälkimmäisessä esimerkissä vero on regressiivinen, eli pienituloinen maksaa suhteessa tuloihinsa suurituloista enemmän veroja. Yleensä alv on nähty tällä tavalla regressiivisenä siksi, että pienituloiset käyttävät tuloistaan suurituloisia suuremman osan kulutukseen. Katainen taitaa kiistää tämän.

Tehdään vielä kolmas esimerkki, joka lähestyy Kataisen taustaoletusta kulutuskoreista. Pienituloinen ostaa yhdet kengät, suurituloinen puolestaan kahdet kengät (alv 23 %). Molemmat epäilemättä tarvitsevat kenkiä, mutta suurituloinen ostaa niitä kulutushuumassaan enemmän. Riippumatta kenkien määrästä molemmat maksavat ostoksistaan 23 prosenttia veroa. Ei progressiota.

Eikä tässä vielä kaikki. Katainen sanoo myös tekstissään, että kokoomus haluaa korottaa kulutusveroja, eli myös arvonlisäveroa. Jos arvonlisävero on progressiivinen, veroa korotettaessa on loogista, että progressio lisääntyy (tai se ei ainakaan vähene). Nyt oletan puolestani itse, että kaikkia alv-kantoja korotettaisiin yhtäläisesti esimerkiksi kahdella prosenttiyksiköllä, kuten julkisuudessa on puhuttu.

Riippumatta kulutuskorien koostumuksesta arvonlisäveron korotus kohdistuu suhteellisesti enemmän pienituloisen maksamiin veroihin. Tätä voi kukin kokeilla tekemällä harjoituksia ruutupaperilla. Vaikutus korostuu entisestään, jos siihen yhdistetään ainoan aidosti progressiivisen veron, eli valtion tuloveron, keventäminen.

Arvonlisäveron korottaminen siis tosiasiallisesti siirtää koko verokertymän maksurasitetta suurituloisilta pienituloisille, riippumatta kulutuskorista. Tämä tuskin tukee väitettä siitä, että arvonlisävero olisi progressiivinen vero.

Lopuksi on huomattava, että Kataisen argumentin mukaan arvonlisäveron progressiivisuus ei johdu henkilön tuloista, vaan kulutuskorin sisällöstä. Veroa ei siis kerätä "maksukyvyn mukaan", jolloin veroprosentti kohoaisi tulojen kasvaessa, vaan kulutuksen mukaan. Lienee kestämätöntä, että veroa väitetään progressiiviseksi sillä perusteella, että A ei kykene samanlaiseen kulutukseen kuin B. Erityisesti, kun B voi valita myös samanlaisen kulutuksen kuin A, jolloin suurituloinen B maksaa suhteellisesti A:ta pienempää veroa.

Suomen perustuslain 60 § mukaan "ministerien on oltava rehellisiksi ja taitaviksi tunnettuja Suomen kansalaisia". Tästä voisi päätellä, että ministerin ei ole sopivaa valehdella. Kuka päättää, onko ministeri Katainen valehdellut; onko hän edelleen "rehellinen (ja taitava) Suomen kansalainen"?

Vastaus lienee eduskunta, jonka valitsee Suomen kansa. Kansanedustajakin on velvollinen noudattamaan "oikeutta ja totuutta" (29 §). Tämän velvollisuuden seurantavastuu on valitsijoilla.