Quo vadis, vasemmisto?

Tiistai 9.6.2009 klo 15:42 - Pasi

Kuokkaan tuli niin että soi - taas. Olen osallistunut SDP:n jäsenenä yksiin eduskuntavaaleihin, yksiin kunnallisvaaleihin, yksiin europarlamenttivaaleihin ja kaksiin ylioppilaskunnan vaaleihin, eikä yksissäkään ole kyetty edes säilyttämään vaaleja edeltänyttä paikkamäärää. Murheellisesta track recordista huolimatta - tai ehkä siitä johtuen - suhde puolueeseen on muodostunut kuten rakkaaseen lapseen: mitä huonommin menee, sitä lujemmin halataan.

Aiempi kokemus on osoittanut, että tällä hetkellä vallitseva mieliala kestää henkilökohtaisella tasolla parisen viikkoa. Sen jälkeen päässä alkaa raksuttamaan jotenkin johdonmukaiset ajatukset ja itsetutkiskelu on hedelmällisempää. Pari ajatusta päässä on nyt kuitenkin pyörinyt.

EU-vaalien tuloksen voi karrikoidusti vetää yhteen seuraavasti. Vasemmisto ei onnistunut konkretisoimaan talouskriisiä ja vapaan markkinatalouden epäonnistumista vaalimenestykseksi. Äänestäjien kritiikki toteutui äänestämättä jättämisenä ja Soinin menestyksenä.

Keskusta ja RKP saivat omat katastrofinsa estettyä, kun peruskannattajat kävivät uurnilla ja ottivat naapurit mukaan. Kokoomuksen karnevaalikulku katkesi, mutta suosituimman puolueen paikka säilyi. Miksi näin, mitä tästä seuraa?

Puolueiden kannatusta voi hahmotella eräänlaisina "tiloina". Kysymystä voi siis asetella muotoon "Missä tilassa eri puolueet toimivat?". Jonkinlaista konkretisointia voi tehdä ottamalla vaikkapa eduskunnan istumajärjestyksen ja piirtämällä siihen ympyröitä. Ympyrät kuvaavat kannatuspotentiaalia. Periaatteessa siis ympyrän sisällä olevat kansalaiset voivat äänestää ympyrän sisällä olevaa puoluetta. 

Ensimmäinen ympyrä muodostuu maltillisen vasemmiston kannattajien ympärille. Tähän joukkoon kuuluvat suurin osa sosialidemokraateista, osa vihreistä, valtaosa vasemmistoliitosta, miksei osa kokoomuslaisistakin. Saman kannatuspotentiaalin sisällä on myös osa perussuomalaisten äänestäjistä.

Seuraava ympyrä muodostuu keskustan ympärille, jossa useimpien keskustalaisten seurana toimivat monet perussuomalaiset, osa kristillisdemokraateista sekä jokunen kokoomuslainen ja sosialidemokraatti.

Kolmas ympyrä leikkaa kokoomuksen ympäriltä kristillisdemokraattien ja keskustan halki. Tässä tilassa pyörii myös muutama perussuomalainen sekä demari.

Ympyröiden ulkopuolellakin on elämää, mutta siinä määrin omalaatuista ettei sitä tarvitse tässä nopeasti kyhätyssä hajatelmassa huomioida. Mitenkään ei myöskään oteta huomioon melkoista määrää liikkuvia (henkilöiden) äänestäjiä, jotka vaikeuksitta kulkevat tilasta toiseen.

Sattuneesta syystä kiinnostus kohdistuu ensin mainittuun tilaan, jossa sosialidemokraatit majailevat. Mitä siellä tapahtuu?

SDP:n kannalta huolestuttavinta lienee se, että monet tässä tilassa olevat äänestäjät antavat valtansa muissa tiloissa toimijoille, eli eivät äänestä. Nukkuvien protesti perustunee siihen harhaluuloon, että vallan jakautumisella ei ole mitään merkitystä. Näin ei tietenkään ole; valtaa on aina 100 prosenttia.

Uurnilla kävijöistä SDP kamppailee vihreiden ja perussuomalaisten kanssa. Jos (kun) SDP haluaa ääniä takaisin näiltä puolueilta, mitä pitäisi tehdä?

Joku on jo vaalien jälkeen ehtinyt toteamaan, että SDP:n viesti ei ole riittävän selkeä. Soinia taas kehutaan siitä, että kun normaalisti poliitikon puheesta ei jää käteen mitään, puhuu Soini ymmärrettävästi ja kansantajuisesti. Niin varmasti tekee.

"Vanhoilta puolueilta putosi nyt leuka kengälle", "kokoomus kulkee nyt korva maassa" ja "missä EU siellä ongelma" ovat kyllä vetäviä leukailuja, mutta mitään poliittista painoarvoa niillä ei ole - eivätkä Soinin kannattajat ilmeisesti sisältöä (vielä) odotakaan. Joka tapauksessa, jos sloganien viljely on poliittisen viestinnän selkeyttä ja ansaitsee hurraa-huudot, jätän sen mielelläni jatkossakin niille, jotka pitävät populistin leimaa jotenkin kunnioitettavana.

Kaksintaisteluun PS:n kanssa demareiden ei kannata lähteä. Jos toinen puolue saa voimansa vitsailusta, ei sitä voiteta sisällöllisellä argumentoinnilla. Säästetään siis paukut oikeaan politiikkaan, ilmiö eläköön oman aikansa.

Toisaalta, kamppailu nukkuvien puoluetta vastaan voi tuoda takaisin myös muutaman PS:n äänestäjän. Nukkuvat löytynevät vähemmän koulutetuista ja keskiluokasta.

Väitän, että sosialidemokratiaa ei saada myytyä politiikkaan kyllästyneille siten, että puoluejohtaja saa sanottua iltauutisten kymmenessä sekunnissaan jotain vetävää. Ohjelmiakaan eivät nukkuvat lue. Innostus leviää kädestä käteen, läheltä lähelle.

Nukkuvien herättäminen äänestämään SDP:tä vaatii paljon ennen kaikkea kenttäväeltä, jokaiselta jäseneltä ja kannattajalta. Politiikka pitää viedä työpaikoille, kahvihuoneisiin, kirjastoihin ja kahviloihin. Jos tietää, että kaveri äänestää demareita, on aika paljon helpompaa tehdä niin itsekin.

Sosialidemokraattinen liike muodostuu jäsenistä, ei puoluekoneistosta. Liikkeen tulee entisestään avautua ja kutsua mukaan kiinnostuneet. Ihmisten pitää kokea saavansa vaikuttaa, olevansa tervetulleita ja viihtyä löytämässään poliittisessa kodissaan. Tämän toteuttamiseen osallistuvat kaikki, ei vain toimistojen väki.

Edellisestä päästään kamppailuun vihreiden kanssa. Vihreä liike toimii akateemisessa maailmassa, arvostaa ympäristöä ja on arvoiltaan liberaali. Tämä agenda on yksi kapea sektori maltillisen vasemmiston tilassa ja luonnollinen myös sosialidemokraateille.

Suurin ero on siinä, että vihreille riittää tämä kapea sektori, sosialidemokraatit näkevät yhteiskunnallisina ongelmina muutakin kuin ilmastonmuutoksen ja akateemisten pätkätyöläisten sosiaaliturvan vajaavaisuuden (jotka molemmat ovat sinänsä erittäin tärkeitä kysymyksiä).

SDP:llä on vihreistä poiketen linja sosiaalipoliittisissa ja työmarkkinapoliittisissa kysymyksissä. Jätän nyt tietoisesti huomiotta keskustelun perustulosta, koska käsitykseni mukaan vihreillä ei kuitenkaan ole kovin selkeää näkemystä perustulon toteutuksesta tai sen seurauksista.

Akateemisissa piireissä SDP:n ja vihreiden eron voinee yksinkertaisimmin tuoda esiin sanaleikillä - toiset ovat sosiaaliliberaaleja, toiset liberaaleja sosialisteja.

Akateemista sektoria ei missään tapauksessa pidä luovuttaa yksin vihreille, mutta tulee ymmärtää, että se on vain yksi kapea toiminnan tila. Maltilliselle vasemmistolle on paljon tilausta korkeasti koulutettujen keskuudessa, mutta siellä myös vaatimukset puolueelta ovat suuret. Tarvitaan avoimuutta, avoimuutta ja avoimuutta.

Entä porvarit? Porvareiden kanssa SDP kamppailee liikkuvista äänestäjistä. Tässä kamppailussa on kyse paljon henkilöistä ja mielikuvista, mutta toki myös politiikasta. Vielä itselleni ei ole selvinnyt, millaisella politiikalla vedetään SDP:n äänestäjäksi sellainen henkilö, joka kannattaa verojen alentamista ja vastustaa palvelujen leikkaamista. Kokoomus on näitä ääniä haalinut taitavalla retoriikallaan, mutta itse pitäisin mieluummin kiinni jonkinlaisesta poliittisesta kunniallisuudesta. 

Sosialidemokratian perustavaa laatua oleva ongelma on se, että onnistuessaan se tekee itsensä tarpeettomaksi. Näin kävisi täydellisessä maailmassa, mutta sellaista ei ole. Todellisessa maailmassa muutos on jatkuvaa, ja poliittiset valtasuhteet määrittävät muutoksen suunnan.

Maltillinen vasemmisto ei katoa, vaan sen tarpeellisuus kasvaa jokaisena päivänä, kun muutos on oikeistolaisten voimien käsissä. Kyse on vain siitä, miten pitkälle maailmaa viedään oikeistolaisin voimin ennen suunnanmuutosta. Mitä pidempään mennään nykyisin sävelin, sitä voimakkaampana muutos toteutuu. Toivon todella, että muutos tapahtuu vielä, kun se voidaan toteuttaa maltillisten voimin.