Vapaata iltapohdintaa aatteesta ja ideologiasta

En ole kesätyöpaikallani peitellyt sosialidemokraattiuttani, pikemminkin päinvastoin. Välillä tulee mieleen, että pitäisi kirjoittaa ylös kaikki ne erinäiset arkiset ilmiöt ja tapahtumat, joihin työtoverini löytävät syyn demariudestani. Leikkimielellä, toki.

On hassunkurista kuunnella vanhempien puoluetovereiden juttuja niistä ajoista, kun työpaikoilla kommunistit ja demarit ovat taistelleet elintilastaan. Totisesti on se aika nyt takana. Olen havainnut, että kun vaivihkaa yrittää kääntää kahvipöytäkeskustelun päivänpolitiikkaan saati johonkin ideologiseen kysymykseen, viedään keskustelu nopeasti huumorilinjalle ankaralla karrikoinnilla ja liioittelulla. Onko työpaikoilla nähtävissä sama ilmiö kuin yliopistokampuksella, väistetään kannan ottamista leimautumista peläten?

Olen toki saanut aikaan muutaman puolittaisen "debatinkin", lähinnä perintöverosta ja maataloustukiaisista. Kepulaisten kanssa on aina mukava kinata. Keskustelu ei tosin ole mitään argumentoinnin suurjuhlaa. Eipä tuo silti haittaa, pääasia on, että puhutaan ja ehkä herätetään ajatuksiakin. Enkä itsekään mikään argumentaatioguru ole.

Politiikasta keskusteleminen on perin hankalaa ja varsin hedelmätöntä, jos tiettyjä argumentteja tai ne kumoavia argumentteja ei yksinkertaisesti hyväksytä. Jos väitteeseen vastataan "ei se noin ole", loppuu ainakin meikäläiseltä niksit, ehkä mielenkiintokin. Toisaalta joku ei hyväksy omaa argumenttiaan ideologisista syistä perustelluksi. Onko niin, että jos henkilöllä ei ole puoluekirjaa, ei hänellä voi myöskään olla ideologisia mielipiteitä?

Menneenä viikonloppuna minut esiteltiin eräälle henkilölle "vasemmistolaisena". Kun vielä tarkensin olevani sosialidemokraatti, heräsi hänen mielenkiintonsa ja alkoi kysymysten tulva. Sain pitää kolmen vartin luennon siitä, miksi olen demari enkä vasemmistoliittolainen, omasta sosialistisesta aatemaailmastani, sosialistisesta ja porvarillisesta vapauskäsityksestä, pasifismista, EU:sta, Natosta ja vaikka mistä. Oli kyllä mukavaa. Tällaisia luentoja ei sallita työmaaparakissa.

Tätä köyhää aasinsiltaa pitkin voi johtaa ajatuksen poliittisen keskustelun alennustilaan. Ideologiat verhotaan yksittäisiin (yksinkertaistettuihin) asioihin siten, että itse ideologiasta ei tarvitse puhua. Onko tämä kansalaisten suojaamista leimautumiselta vai poliitikkojen ja/tai median keino esittää politiikka silkkana yksinkertaisena valtionhoitona? Onko liian tuskaista esittää perintöveron poistoa puoltava kanta ideologisena valintana, kun se pitää pukea kukkaiseen "oikeudenmukaisuuden" kaapuun?

Miksi porvarihallitus ei suostu kutsumaan itseään porvarihallitukseksi, vaan on keksinyt olevansa "sinivihreä"? Koska porvari-sanassa haiskahtaa ideologia.

Eivät aatteet ole politiikasta mihinkään hävinneet, ne on peitetty ja piilotettu. Pelkääkö poliitikkokin leimautumista? Vai onko sittenkin niin, että aate liitetään automaattisesti poliittisen kentän laidalla oleviin, keskellä ovat sitten ne luotettavat ja maltilliset, jotka eivät lähde hömpötyksiin. Höpönlöpön. Luetaanpa uudelleen kepun vaaliohjelma, mikäs muu sieltä rivien välistä kurkkii, kuin ideologia. Hallitusohjelmassa se ei enää ole edes kovin piilossa, sitä vain ei sanota.

Minä haluan sosialidemokraattista ideologiaa enemmän esille. Haluan debattia sosialidemokraattisesta ideologiasta. Tuokaamme ideologinen ilosanomamme kaiken kansan kuuluviin ja ulottuville! Vielä pitää keksiä sellainen aine, joka vesijohtoveteen sekoitettuna saa ihmiset kiinnostumaan erilaisista vapauskäsityksistä. Tai ehkä kiinnostumisesta vain pitää tehdä sallittua.

Kesäloma!!

...tavallaan.

Tiedättehän sen ahdistavan tunteen, kun pitää nyt heti välittömästi päästä lukemaan sähköposti, tarkastamaan uutisotsikot tai kirjoittamaan blogiin? Minulla alkoi vieroitusleiri.

Torstaina matkustin bussilla kotiseudulle viettämään viikonloppua(!), matkalla hääräten tietokoneen parissa kirjoitellen ja musiikkia kuunnellen. Perille päästyäni aioin lähettää erään tuotokseni sähköpostilla, avasin läppärin ja - "Please insert boot device and press any key." tai jotain sinne päin. Nostin kädet pystyyn ja huusin apua.

Pari paikalla ollutta gurua antoi pikatuomion. Kovalevy on lauennut, sori. Maanantaina tuomio sai vahvistuksen. Näin voi kuulemma joskus käydä. Kone lähtee takuuhuoltoon (kesälomilla?) ja palaa entistä ehompana sitten aikanaan, omalla painollaan. Olen orientoitunut jälleennäkemiseen syyskuussa.

Muutama päivä ilman juuri sitä omaa tietokonetta herättää ajatuksia. Sitä huomaakin, että suurin tappio ei ole se, ettei kotona pääse verkkopankkiin tai sähköpostiin. Siellä kovalevyllähän oli puhelinlaskuja, vuokrasopimusta ja ajokorttia lukuunottamatta kaikki merkitykselliset dokumenttini vähintään vuoden ajalta! Nyt niitä ei enää ole. Saan aloittaa puhtaalta pöydältä.

Tarinassa on opetus. Palovakuutus kannattaa hankkia ennen kuin liekit lyö. (Vääräleuoille tiedoksi; tällä kommentilla ei ole mitään tekemistä Nato-kantani kanssa.) Jos vain vielä joskus saan koneeni takaisin, lupaan hankkia sellaisen toisen kovalevyn, jolle kopioin vähintään kerran viikossa sen koneessa olevan kovalevyn sisällön. Onhan sekin jotain, että oppii omista virheistään. Onhan?

edit. Tänään keskiviikkona kuuluikin taas kummia edellisen tiimoilta. Hätä ei ollutkaan tämän näköinen ja kone palaa kotiin perjantaina sisältö tallella! Niin se elämä heittää. Varotoimiin vastaisen varalle aion silti pikimmiten ryhtyä.

Milloin on hyviä uutisia?

Eilen keskiviikkona oli surullinen aamukahvi Totuuden äärellä. Irakista saapuu järkyttäviä uutisia ihan niin paljon kuin niitä pystyy ottamaan vastaan ja täällä meillä synkkä liikennevuosi jatkuu. Tällä kertaa rysähti Kiikalassa ykköstiellä. Kuva kasasta metallia, joka ennen oli ollut matkailuauto, kertoo tapahtuneesta riittävästi. Nämä kaksi uutista ovat täysin erilaisia, mutta lopulta kyse on samasta asiasta. Inhimillisestä tragediasta, läheisen menetyksestä, surusta ja murheesta.

Kuten sanottu, kulunut vuosi tieliikenteessä on ollut ennenkuulumattoman murheellinen. Tieverkoston kunto ei mitä ilmeisimmin pysty vastaamaan jatkuvasti kasvaviin liikennemääriin. Kiikalassa menehtyneiden omaisia ei paljon lohduta, että vuoden päästä, moottoritien valmistuttua, onnettomuutta tuskin olisi tapahtunut.

Tapahtuneelle ei enää mitään voi. Tutkijalautakunta on ymmärtääkseni asetettu pohtimaan syitä ja seurauksia. Kait se on tarpeellista. Niin tässä tapauksessa kuin taannoisessa Konginkankaankin murhenäytelmässä on kaksi piirrettä, jotka allekirjoittanutta suuresti korpeavat.

Ensinnäkin, miksi aina tarvitaan uhreja, ennen kuin ryhdytään toimenpiteisiin turvallisuuden parantamiseksi? Turvavyöt linja-automatkustajille ovat maksaneet 23 ihmishenkeä. Riittävätkö Kiikalan onnettomuuden uhrit laajamittaiseen keskikaiteiden asennukseen? Jää nähtäväksi. Irtopisteitä kerätään puhumalla kaiteiden tarpeellisuudesta. Kommenteista päätellen luulisi, ettei asiasta vastaava henkilö jätä asiaa pelkästään puheiden tasolle.

Toinen ja vielä ärsyttävämpi seikka on pakottava tarve syyllisen löytymiselle. Konginkankaan rekkakuskin pää oli saatava pölkylle. Nyt jo kysellään, mitä Kiikalan matkailuaton kuljettaja teki väärin. Minä kysyn, mitä merkitystä sillä enää on? Onko täysin mahdotonta joskus hyväksyä, että tapahtui onnettomuus? Siis onnettomuus, joka tarkoittaa sitä, että ei ollut onnea matkassa. Onnettomuus, johon ainakaan kukaan suoranainen osallinen ei ole syyllinen, vaan sen sijaan satoja pikkuasioita meni saman silmänräpäyksen aikana pieleen. Syyllisen hakeminen ei tuo yhtään isää, äitiä tai lasta takaisin.

Murheellisille uutisille on luvassa jatkoa. Tulevana viikonloppuna vietetään kalenterijuoppojen suurjuhlaa, juhannusta. Jipii. Työpaikoilla lienevät vedonlyönnit käynnissä hukkuneiden ja/tai tapettujen saldosta. Mustaa huumoria sairaimmillaan.

Minua ei haittaisi sitten vähääkään, mikäli kansakuntamme äitihahmo, aina niin huolehtivainen Liisa Hyssälä (kesk) päättäisi väkipakolla pitää hieman enemmän suomalaisia hengissä lakkauttaen sekä juhannuksen että uudenvuoden. On nimittäin vähintäänkin kieroutunutta, että kahdesti vuodessa otamme kollektiivisen (pakko)kännin. Mikäli mainittuja juhlia ei olisi, saisi kukin päättää aivan omalla kohdallaan, minä viikonloppuna ottaa päänsä täyteen. Takaan, että miestapot ja morapuukkojen kysyntä vähenisivät.

Ymmärrän toki, että ministeri H tuskin täyttää toivettani. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, määrännee hän kuitenkin näihin juhliin liimattavaksi varoitustarrat. Kyllä se siitä.

Kaikille hyvää jussia, pitäkäähän itsenne ja lähimmäisenne hengissä.

Pahoinvointia

Nöyrimmät pahoittelut laiskasta päivityksestä. Aloittaessani blogin annoin itselleni luvan olla kirjoittamatta joka viikko, mutta tarkoitus ei ollut jättää ihan näin pitkiä taukoja. Koska tämä blogi ei ole päiväkirja, jätän päivitystaukoon johtaneet syyt muille foorumeille. Aihetta on kuitenkin puolittaiselle tunnevuodatukselle rakkaan synnyinkaupunkini Porin viimeaikaisista tapahtumista.

Viime vuosina uutiset Porista eivät ole olleet järin mieltä ylentäviä. Pitkin Suomea menettää henkensä joka viikonloppu ihmisiä "kirves ja viina" -kaavan mukaisesti, mutta aika ajoin otsikoidaan järkyttävän silmittömiä tapahtumia, Porista. Voi olla, että nämä koskettavat allekirjoittanutta ensi sijassa siksi, että ne tapahtuvat kotikulmilla, mutta tapahtuvat kuitenkin.

Kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä tai ampumisia, joissa uhri on valittu sattumanvaraisesti, toisen ihmisen kotiin tunkeutumista ja tappamista uhrin perheen silmien alla, käsittämättömän väkivaltaisia ja mielipuolisia surmia. Ihmisen tappaja ei milloinkaan (kirjaimellisesti milloinkaan) ole järjissään, mutta kyllä tämä Porin touhu menee kansan kielellä sanottuna aivan överiksi.

Aina tällaisen tapahtuman jälkeen kantautuu korviin huhuja tekotavoista ja motiiveista, joihin tulee luonnollisesti suhtautua kriittisesti. Tämän päivän Ilta-Sanomissa (lehti, johon tulee myös yleisesti ottaen suhtautua kriittisesti) porilainen rikoskomisario Juha Joutsenlahti puhuu viime viikon tragedian jäljiltä asiaa, jollaiseen ei torikeskusteluissa huomata puuttua ja jonka voi hyväksyä suoralta kädeltä.

"Viimeistään henkirikosten mielentilatutkimuksessa tulee yleensä ilmi, että tekijöillä on ollut jo nuoruudessa rajua meininkiä, joka olisi pitänyt pysäyttää." "Onko yhteiskunnalla halua ja aikaa puuttua oirehtivien nuorten ongelmiin?"

En siis missään olosuhteissa hyväksy väkivaltaa missään muodossa, mutta kyllä tuntuu aika pirun pahalta niin uhrien kuin syytetynkin (uhri kaiketi itsekin) osalta. Kun 19-vuotias nuori päättää ampua jalkajousella kaksi asunnossaan olevaa naista, on mennyt jo monen monta asiaa pieleen. Monen monta vuotta.

Sauli Niinistöä mukaillen, kysyn vaan, eikö olisi voitu tehdä jotain jo muutama vuosi sitten? Ei, huumeet eivät riitä selitykseksi. Eikä "se oli hullu". Ja auta armias sitä, joka ottaa esiin holhousyhteiskunta-kortin. Yhteiskunnan tulee huolehtia heikoimmistaan alusta pitäen. Ja kyllä, koen tässä tapauksessa heikoksi myös hänet, joka ampui.

Pahoittelut mahdollisesti sekavasta tekstistä, tästä syystä en pidä päiväkirjaa. Ainakaan netissä.