Milloin on hyviä uutisia?

Eilen keskiviikkona oli surullinen aamukahvi Totuuden äärellä. Irakista saapuu järkyttäviä uutisia ihan niin paljon kuin niitä pystyy ottamaan vastaan ja täällä meillä synkkä liikennevuosi jatkuu. Tällä kertaa rysähti Kiikalassa ykköstiellä. Kuva kasasta metallia, joka ennen oli ollut matkailuauto, kertoo tapahtuneesta riittävästi. Nämä kaksi uutista ovat täysin erilaisia, mutta lopulta kyse on samasta asiasta. Inhimillisestä tragediasta, läheisen menetyksestä, surusta ja murheesta.

Kuten sanottu, kulunut vuosi tieliikenteessä on ollut ennenkuulumattoman murheellinen. Tieverkoston kunto ei mitä ilmeisimmin pysty vastaamaan jatkuvasti kasvaviin liikennemääriin. Kiikalassa menehtyneiden omaisia ei paljon lohduta, että vuoden päästä, moottoritien valmistuttua, onnettomuutta tuskin olisi tapahtunut.

Tapahtuneelle ei enää mitään voi. Tutkijalautakunta on ymmärtääkseni asetettu pohtimaan syitä ja seurauksia. Kait se on tarpeellista. Niin tässä tapauksessa kuin taannoisessa Konginkankaankin murhenäytelmässä on kaksi piirrettä, jotka allekirjoittanutta suuresti korpeavat.

Ensinnäkin, miksi aina tarvitaan uhreja, ennen kuin ryhdytään toimenpiteisiin turvallisuuden parantamiseksi? Turvavyöt linja-automatkustajille ovat maksaneet 23 ihmishenkeä. Riittävätkö Kiikalan onnettomuuden uhrit laajamittaiseen keskikaiteiden asennukseen? Jää nähtäväksi. Irtopisteitä kerätään puhumalla kaiteiden tarpeellisuudesta. Kommenteista päätellen luulisi, ettei asiasta vastaava henkilö jätä asiaa pelkästään puheiden tasolle.

Toinen ja vielä ärsyttävämpi seikka on pakottava tarve syyllisen löytymiselle. Konginkankaan rekkakuskin pää oli saatava pölkylle. Nyt jo kysellään, mitä Kiikalan matkailuaton kuljettaja teki väärin. Minä kysyn, mitä merkitystä sillä enää on? Onko täysin mahdotonta joskus hyväksyä, että tapahtui onnettomuus? Siis onnettomuus, joka tarkoittaa sitä, että ei ollut onnea matkassa. Onnettomuus, johon ainakaan kukaan suoranainen osallinen ei ole syyllinen, vaan sen sijaan satoja pikkuasioita meni saman silmänräpäyksen aikana pieleen. Syyllisen hakeminen ei tuo yhtään isää, äitiä tai lasta takaisin.

Murheellisille uutisille on luvassa jatkoa. Tulevana viikonloppuna vietetään kalenterijuoppojen suurjuhlaa, juhannusta. Jipii. Työpaikoilla lienevät vedonlyönnit käynnissä hukkuneiden ja/tai tapettujen saldosta. Mustaa huumoria sairaimmillaan.

Minua ei haittaisi sitten vähääkään, mikäli kansakuntamme äitihahmo, aina niin huolehtivainen Liisa Hyssälä (kesk) päättäisi väkipakolla pitää hieman enemmän suomalaisia hengissä lakkauttaen sekä juhannuksen että uudenvuoden. On nimittäin vähintäänkin kieroutunutta, että kahdesti vuodessa otamme kollektiivisen (pakko)kännin. Mikäli mainittuja juhlia ei olisi, saisi kukin päättää aivan omalla kohdallaan, minä viikonloppuna ottaa päänsä täyteen. Takaan, että miestapot ja morapuukkojen kysyntä vähenisivät.

Ymmärrän toki, että ministeri H tuskin täyttää toivettani. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, määrännee hän kuitenkin näihin juhliin liimattavaksi varoitustarrat. Kyllä se siitä.

Kaikille hyvää jussia, pitäkäähän itsenne ja lähimmäisenne hengissä.