Eduskuntavaalien jälkeen on käyty mielenkiintoista keskustelua SDP:n tulevaisuudesta. On vaadittu keskustelua liikkeen ideologiasta, politiikan kääntämistä oikealle tai vasemmalle sekä silkan retoriikan tarkastamista. Ja varmasti paljon muutakin.
On epäilemättä hyvin perusteltua väittää, että ideologialla tai poliittisilla suuntaviivoilla ei ole mitään merkitystä menestyksen kannalta, mikäli ne markkinoidaan huonosti eli retoriikka ja puolueen julkisuuskuva eivät ole kunnossa. Tältä osin voin allekirjoittaa Tölö Ungan kritiikin Heinäluomaa kohtaan; hän ei osannut sanoa ”lapsi” tai ”koti”, vaan puhui ”makrotasolla laitoksista ja instituutioista". Tätä kritisoidessa pitää silti muistaa katsoa myös peiliin. Tuskin kyse on ”SAK:laisesta voimapolitiikasta”, vaan sama ongelma vaivaa suurta osaa puolueväestä. Makrotasolla puhutaan sitä enemmän, mitä korkeammalla puolueorganisaatiossa tai politiikan kentällä vaikutetaan.
Moni on kanssani samaa mieltä siitä, että asiaosastolla Heinäluoma pärjäsi vaalikamppailussa erinomaisesti. Katainen kiersi järjestelmällisesti vaikeat ja asiantuntemusta vaativat aiheet siirtyen sujuvasti tasa-arvotupoon tai ”ikiaikaisen vastakkainasettelun” moittimiseen. Näin koiranpentu-Katainen voitti vaalit. Mitä johtopäätöksiä tästä pitäisi tehdä?
Jos kunta- ja palvelurakenneuudistus on liian monimutkainen asia keskusteltavaksi vaalikamppailussa, niin tuleeko siitä olla vaiti? Pitääkö retoriikka ja politiikka eriyttää toisistaan siten, että puhumme mukavista asioista ja voitamme vaalit, jonka jälkeen alamme tehdä ”oikeaa” politiikkaa? Ketä tässä keskustelussa oikeasti yli- tai aliarvioidaan, jos vaalit voitetaan suunnattomalla yksinkertaistamisella ja hävitään olemalla ammattitaitoinen?
Hallitusohjelman julkistamisen jälkeen lööpit ovat kirkuneet, miten Kokoomus petti sairaanhoitajat. Herätys. Ennen vaaleja yhden jos toisenkin huulilla pyöri tasa-arvotupo, tuo retoriikan riemuvoitto. Moniko äänestäjä, moniko julkisella, koulutetulla ja naisvaltaisella alalla työskentelevä todella perehtyi tuohon termiin ja sen sisältöön? Esa Suominen sanoo, että demokratia on aina oikeassa. Totta sinänsä, demokratian tuottamaan tulokseen ei ole nokan koputtamista. Demokratia voi silti mennä pahasti vipuun. Näin taisi vaaleissa käydä. Kenen syy?
On suunnattoman surullista, jos poliittinen keskustelu kuihtuu sille tasolle mitä se vaalikeskusteluissa oli. Ajatelkaa, jos jatkossakin Suomen ulkopolitiikan onnistumista arvioidaan sen perusteella, montako kertaa vaalikauden aikana presidentti, pää- tai ulkoministeri on vieraillut Valkoisessa talossa tapaamassa Yhdysvaltain presidenttiä. Onhan se helppoa ja yksinkertaista. Mitään tekemistä todellisuuden kanssa sillä ei ole.
Sosialidemokraattien (jatkossakin yhdellä a:lla) retoriikan tulevaisuudesta tulee käydä laaja keskustelu. Toivon, että keskustelu ei johda SDP:n siirtymiseen populismiin ja liialliseen yksinkertaistamiseen. Politiikka on monimutkaista. Se vaatii suurta osaamista ja laajaa asiantuntemusta. Tämä totuus näyttäisi unohtuneen. Asiaa voisi auttaa, jos mediakin lopettaisi poliitikkojen käsittelyn pelkästään omaa etuaan tavoittelevina rötösherroina.
